Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, keljuin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet.
Syntymätön poika odottaa. Elämä äidin kohdussa on varsinainen jännitysnäytelmä, sillä pojan Trudy-äiti on jättänyt pojan isän Johnin ja ryhtynyt suhteeseen Johnin veljen Clauden kanssa. Suhteen rikkoutuminen ei kuitenkaan pelkästään riitä, vaan Trudy ja Claude punovat juonen, jotta Trudyn ei tarvitse lähteä entisen miehensä suvun kodista.
Tätä kaikkea syntymätön mutta kaikesta erittäin tietoinen lapsi seuraa eräänlaiselta aitiopaikalta mutta kuitenkin pimennosta. Hän kuulee ja ymmärtää epätavallisen paljon mutta ei tietenkään näe ympärilleen. Hän haluaisi puuttua tapahtumien kulkuun mutta ei kykene vaan joutuu tyytymään sivullisen seuraajan rooliin – lähestulkoon täysin. Hän on älykäs ja terävä, kyyninenkin sanoittaessaan havaintojaan.
Pähkinänkuori on hyvin älyllinen ja taidokas romaani, joka pitää trillerimäisellä juoneltaan otteessaan. Silti koin oloni romaanin äärellä usein melkoisen epämukavaksi. Musta huumori on senlaatuista, että se ei oikein vetoa minuun, eivätkä henkilöhahmotkaan oikein houkuttele luokseen. Oikeastaan yksikään romaanin henkilöistä ei ole järin mukava. Hyvä romaani ei tietenkään vaadi mukavia ihmisiä, mutta tässä hahmot ovat sellaisia, että olen lähinnä tyytyväinen, kun saatan jättää heidät taakseni.
Myös Kirjanurkkaus hämmentyi McEwanin romaanista. Luettua elämää -blogin Elinalle Pähkinänkuoresta sen sijaan muodostui lukunautinto.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.
Omaperäinen lähestymistapa tuo kohdussa tarkkaileva lapsi, siinä suhteessa kiinnostaa. Olen lukenut McEwanilta Sementtipuutarhan joskus muinoin ja se oli kyllä tosi ankea teos. Juuri tuo henkilöiden epämiellyttävyys. En ole tohtinut tarttua muuhun tuotantoon, vaikka McEwanin teoksia nostetaan säännöllisesti blogeissa esiin.
VastaaPoistaMinäkin olen lukenut McEwanilta vain Sementtipuutarhan joskus kauan kauan sitten mutta pidin siitä kyllä! Tämäkin kiinnostaa, on ainakin erikoinen lähtökohta kirjalle. En ole vielä miettinyt mitään tuohon haastekohtaan, joten pidetään mielessä.
VastaaPoistaKirjan kansi on tuttu, mutta enpä tiennyt siitä mitään tätä ennen! Alkoi kyllä vähän kiinnostaa, vaikka epämiellyttävät henkilöhahmot eivät varsinaisesti lemppareitani olekaan.
VastaaPoistaMielenkiintoinen lähtöasetelma! Olen lukenut Ian McEvanilta vain Rannalla-teoksen ja nähnyt teatterissa Lauantai-näytelmän ja tietenkin Atonement. En minäkään näitä henkilöitä symppiksinä pitäisi ja ennen kaikkea se brittiläinen pidättyneisyys oikein loistaa. Sellaista on usein hieman tukalaa lukea, mutta toisaalta McEvan kirjoittaan niin hienosti, että hänen kirjoihinsa kannattaa tarttua.
VastaaPoista