Robert pudisti taas päätään. Ei, tämä oli varmasti pelkkä muodollisuus. Ja nyt, kun hän tuli ajatelleeksi sitä, Charlien isä oli niin arvovaltainen henkilö, että voisi vaatia sellaista. Hän muisteli kaikkia niitä kertoja, joina poika oli seissyt hänen työpöytänsä edessä tuijottamassa häntä huolettoman näköisenä hänen toruessaan tätä. Kuvio oli aina sama: Robert muistutti Cavendishia siitä, että entisaikojen huvi, jossa nuorempia poikia käytettiin palvelijoina, oli lakkautettu jo vuosikausia aikaisemmin ja ettei heitä saanut pakottaa tottelemaan kiusaamalla, jos he eivät tehneet yhteistyötä vapaaehtoisesti. Charlie otti rangaistukset vastaan ja jatkoi sitten ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Norfolkilaisesta sisäoppilaitoksesta löytyy ruumis. Nuori opiskelijapoika on menehtynyt, ja alkuun vaikuttaa siltä, että kuoleman syy on nuorukaisen pitkäaikaissairaus. Pojan vaikutusvaltainen isä kuitenkin vaatii tutkintaa, jossa selviää, että jokin – tai joku – on aiheuttanut Charlie Cavendishin kuoleman.
Tapauksen saa selvitettäväkseen komisario Jazmine ”Jazz” Hunter, joka on juuri muuttanut Norfolkiin ja jättänyt taakseen työnsä Skotlanti Yardissa. Takana on myös kipeä ero miehestä, joka osoittautui petturiksi. Jazz ei kuitenkaan ehdi kauan totutella uuteen asuinympäristöönsä, kun työtehtävät jo kutsuvat. Tutkittavaa riittääkin, sillä ruumis ei jää ainoaksi ja pakkaa sekoittaa jos jonkinlainen yllättävä tekijä.
Yllättävät tekijät sekoittavat toki myös lukijan pakkaa. Tapahtumat johdattavat ovelasti harhapoluille siten, että rikollisen manttelia tulee soviteltua milloin kenenkin päälle. Epäiltäviä riittää, sillä teoksen henkilögalleria on varsin runsas.
Runsas on toki teoskin: siinä on kuunneltavaa lähes neljäntoista tunnin verran. Pieni karsiminen ei varmaan olisi ollut pahitteeksi mutta lopulta runsaus ei kuitenkaan häiritse muutoin kuin siinä mielessä, että henkilöissä riittää muistettavaa. Toisaalta monen henkilön taustoitus on oikein riittävä ja useista henkilöistä kasvaa kiinnostavia hahmoja omine murheineen ja elämäntarinoineen.
Lucinda Riley kirjoitti ainoaksi jääneen rikosromaanissa jo vuonna 2006, siis ennen huikean suosion saavuttaneen Seitsemän sisarta -sarjan menestystä. Teos on julkaistu postuumisti ja ilmeisen vähäisin muutoksin. Viimeisten hiomisten puuttumisesta huolimatta Kuolema sisäoppilaitoksessa pitää otteessaan hyvin ja osoittaa, että kirjailija osasi kyllä juonen rakentaa.
Tämä dekkari on ainoa teos, jonka olen kirjailijalta lukenut. Suursuosio on nostanut odotukset kovin korkealle ja ehkä sen vuoksi olen hieman vieroksunut ajatusta Rileyn teoksiin tarttumisesta. Voisin kuitenkin vallan hyvin antaa mahdollisuuden myös Seitsemän sisarta -sarjalle, sillä jo tämä dekkari vakuutti minut kirjailijan kertojanlahjoista.
Helmet 2023 -lukuhaaste: 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.
Luin talvella Rileyn itsenäisen romaanin Orkideatarha. Oli sen verran melodramaattinen, ettei ole suurta innostusta lukea enempää. Seitsemän sisarta -sarjan ykkösosa odottaa omassa hyllyssä muutama sivu luettuna, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi jatkaa.
VastaaPoistaNo, ehkä en ole ennakkoluuloineni sittenkään ihan totaalisen väärässä. 😄 Melodramaattinen ei kuulosta ihan minun jutultani.
PoistaTätä saattasin iteki kokeilla! Itehän oon tosi epäluuloinen suosittuja kirjailijoita ja kirjoja kohtaan. heh :D
VastaaPoistaKiva tietää, etten ole ainoa! 😆
PoistaMinulta on Rileyn romaanit korkkaamatta, mutta olen kyllä mietiskellyt että jotain voisi ihan uteliaisuudesta kokeilla, kun on niin tunnettu kirjailija. Mainitsemasi Seitsemän sisarta -sarja hieman kiinnostaa, mutta samalla arveluttaa. Toisaalta tämä Kuolema sisäoppilaitoksessakin voisi olla kiinnostava, mutta näyttää olevan melko massiivinen teos lukuisine henkilöineen. Ehkä joskus talven pimeinä iltoina tämä voisi toimia :D
VastaaPoistaKiinnostavaa en ollutkaan tajunnut että tämä on ihan täysiverinen dekkari Rileyltä. Siskoni on iso fani ja häneltä saan näitä aina lukuun, mutta noita viihdepläjäyksiä on tullut luettua jo ehkä muutama liikaakin. Tämä voisi tosin olla mielenkiintoista vaihtelua!
VastaaPoistaTäällä kommenttikentässä teinkin mielenkiintoisen havainnon (otanta on tosin todella pieni): kirjablogistit eivät ole Rileyyn tarttuneet (en minäkään).
VastaaPoistaKirjastokokemuksella taas pystyy isommalla otannalla sanomaan, että "suurta yleisöä" Riley kiinnostaa edelleen. (Suuri yleisö tässä kohtaa lähinnä iäkkäämpiä naishenkilöitä.) Kiinnostus koskee eritoten Seitsemän sisarta -sarjaa: osa kyselijöistä ei ole kiinnostunutkaan kirjailijan muista teoksista.
Tämä nyt oli tällainen huomiokommentti vain, päätelmiä en uskalla alkaa vetää 😁
Minä taas olen Rileyn kirjoja lukenut jo 2000-luvun alussa, kun hän kirjoitti vielä nimellä Lucinda Edmonds. Olivat vähän eri tyyppisiä, mutta tiiliskiviä kuten kaikki tulevatkin.
VastaaPoistaRileyn nimelläkin olen jokusen yksittäisen lukenut, suosikkini on ihan ehdottomasti Kesäyön ruusu. Jos siirtomaa-ajan Intia ja emämaan luokkaerot kiinnostavat, niin suosittelen. Viimeksi yritin kuunnella Orkideatarhaa, mutta totesin ettei se toiminut luureissa ja jätin kesken heti alussa kun en jaksanut keskittyä.
Seitsemästä sisaresta olen lukenut viiden ensimmäisen sisaruksen kirjat. Kuudes tökkii, kun se on niin etovan oloinen bileprinsessa. Pitäisi vain sinnillä aloittaa, sitä on kehuttu hyväksi osaksi kun pääsee vauhtiin ja haluan kuitenkin sen kadonneen sisaren ja Papa Saltin salaisuudetkin vielä selvittää.