Vien muistikirjan, tai sen mitä siitä on jäljellä, matkalaukkuun. Se mahtuu hyvin leveään sivutaskuun. En tarvitse sitä enää tällä matkalla. Kun istun nojatuolissa matkalaukku kaatuu. Säikähdän kkolahdusta; on painettava pitkään viimeisen muistikirjan kansilehteä ennen kuin aloitan. Se on taikuutta, jolla saan tulevat sanat pysymään paikallaan, etteivät ne karkaa minnekään mistä niitä olisi vaikea löytää takaisin.
Kirjailija Riitta Jalonen on ilmoittanut lopettavansa kirjailijan työnsä. Niinpä luen Omat kuvat -romaania eräänlaisena fiktiivisenä jäähyväiskirjeenä.
Ja kaunis jäähyväiskirje se onkin. Kirjailija muistelee mennyttä, pohtii lapsuuttaan, katselee nykyhetkeä. Muistot ovat vahvasti läsnä, niin on myös kirjoittaminen. Minäkertoja pohtii kirjailijuuttaan ja sitä, miten omista kokemuksista tuli osa omaa tuotantoa, miten pienet hetket ja havainnot johtivat kohti kokonaisia teoksia.
Olen yrittänyt kulkea fiktiivisten ihmisten kautta kohti sielun omakuvaa. Se on kenties olemassakin vain niin, fiktiivisenä.
On vaikea olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä kirjailijan ja romaanin minäkertojan välille. Kuuluvatko merkit siihen, ei lopulta kuitenkaan ole olennainen kysymys. Olennaista on sisältö, joka vie nykyajasta menneeseen, Davosista Suomeen.
Omat kuvat on kaunis romaani. Tämän tästä löydän ajatuksia, jotka haluan kirjata muistiin, joiden luokse haluan palata. Ilmaisu on kirkasta ja hiottua, kokonaisuus viehättävä. Ihana teos.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!