"Pihalla seisoi uljaana upouusi auto, jonka merkki oli Voitto, Pobeda. Mies avasi Pobedan oven ja istuutui sisään."
On äiti ja poika, on brittimies ja virolainen oopperalaulaja. Jälkimmäiset ovat nimeltään Alan ja Johanna, ja he rakastavat toisiaan valtiollisten rajojen yli. Ensin mainittujen nimiä ei kerrota, mutta he elävät Virossa vailla tietoa ulkomaailmasta. Pojan äiti on Johannan sisarpuoli ja "kansanvihollisen" puoliso. Pojan isän olinpaikasta ei tosin ole tietoa.
Poika elää omassa todellisuudessaan, sillä häntä on säästelty aikuismaailman uhilta ja peloilta. Niinpä poika ei oikein osaa pitää itsestään huolta, kun "setä" – hänkin nimettömäksi jäävä – poimii lapsen hienon autonsa, Pobedan, kyytiin. Poika ei ymmärrä vieraan miehen vaarallisuutta, eikä sitä ymmärrä äitikään, ennen kuin selviää, kuinka aatemaailmaltaan äärimmäisillä puolilla äiti ja mies elävät.
Samaan aikaan Johanna kaipaa suljetussa maassa miestä, joka elää vapaan tiedonvälityksen Iso-Britanniassa ja työskentelee BBC:n uutistenlukijana. Kirjeenvaihto on vaikeaa, sillä kirjeitä jää välille ja niitä sensuroidaan. Johannalla on kuitenkin keinoja saada haluamansa, niin on myös Alanilla.
Elämä sodanjälkeisessä Virossa on raakaa ja armotonta. Pelko on läsnä jatkuvasti, ainakin aikuisten elämässä. Ihmisiä katoaa ja koko ajan joutuu olemaan varuillaan: olenko minä seuraava, joka katoaa? Katoaa tarinan poikakin, katoaa äitikin, ihan niin kuin isä katosi. Ihmiset ovat alati valvonnan alla, määriteltyjä sen mukaan, ovatko he aatetovereita vai kansanvihollisia. Vaaransa on molemmilla puolilla.
Pobeda 1946 on tunteisiin vetoava ja hyytävä, mutta osin myös turhauttava. Muutamien keskeisten henkilöiden nimettömyydellä on toki perustelunsa – hehän voisivat olla ketä tahansa – mutta myös haasteensa. Nimettömyys vaikuttanee voimakkaasti siihen, että en oikein saa henkilöistä paljoakaan irti, eivätkä heidän kohtalonsa alkupuolen jälkeen enää kosketa. Turhaudun siihen, että poika lankeaa samaan ansaan yhä uudelleen, eikä kukaan häntä suojele riittävästi. Toisaalta tätä ongelmaa avaa kiinnostavasti Kirjaluotsi bloggauksessaan.
Vaikkei Pobeda 1946 saakaan minua pauloihinsa, pidän kuitenkin hyvänä, että tarina kerrotaan. Se muistuttaa vakuuttavasti lähinaapurimme kovasta historiasta ja on tänäkin päivänä tärkeä muistutus siitä, millaisessa uhan ilmapiirissä ihmiset ovat joutuneet ja joutuvat elämään.
Ilmar Taskan esikoisteoksesta ovat kirjoittaneet myös Airi, Riitta, Elina, Anneli ja Omppu.
Helmet 2018: 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
 |
| Ilmar Taska: Pobeda 1946 WSOY 2018 Alkuteos Pobeda 1946 Suomentanut Jouko Vanhanen 315 sivua Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen Kesto 8 t 47 min. |
On äiti ja poika, on brittimies ja virolainen oopperalaulaja. Jälkimmäiset ovat nimeltään Alan ja Johanna, ja he rakastavat toisiaan valtiollisten rajojen yli. Ensin mainittujen nimiä ei kerrota, mutta he elävät Virossa vailla tietoa ulkomaailmasta. Pojan äiti on Johannan sisarpuoli ja "kansanvihollisen" puoliso. Pojan isän olinpaikasta ei tosin ole tietoa.
Poika elää omassa todellisuudessaan, sillä häntä on säästelty aikuismaailman uhilta ja peloilta. Niinpä poika ei oikein osaa pitää itsestään huolta, kun "setä" – hänkin nimettömäksi jäävä – poimii lapsen hienon autonsa, Pobedan, kyytiin. Poika ei ymmärrä vieraan miehen vaarallisuutta, eikä sitä ymmärrä äitikään, ennen kuin selviää, kuinka aatemaailmaltaan äärimmäisillä puolilla äiti ja mies elävät.
Samaan aikaan Johanna kaipaa suljetussa maassa miestä, joka elää vapaan tiedonvälityksen Iso-Britanniassa ja työskentelee BBC:n uutistenlukijana. Kirjeenvaihto on vaikeaa, sillä kirjeitä jää välille ja niitä sensuroidaan. Johannalla on kuitenkin keinoja saada haluamansa, niin on myös Alanilla.
Elämä sodanjälkeisessä Virossa on raakaa ja armotonta. Pelko on läsnä jatkuvasti, ainakin aikuisten elämässä. Ihmisiä katoaa ja koko ajan joutuu olemaan varuillaan: olenko minä seuraava, joka katoaa? Katoaa tarinan poikakin, katoaa äitikin, ihan niin kuin isä katosi. Ihmiset ovat alati valvonnan alla, määriteltyjä sen mukaan, ovatko he aatetovereita vai kansanvihollisia. Vaaransa on molemmilla puolilla.
Pobeda 1946 on tunteisiin vetoava ja hyytävä, mutta osin myös turhauttava. Muutamien keskeisten henkilöiden nimettömyydellä on toki perustelunsa – hehän voisivat olla ketä tahansa – mutta myös haasteensa. Nimettömyys vaikuttanee voimakkaasti siihen, että en oikein saa henkilöistä paljoakaan irti, eivätkä heidän kohtalonsa alkupuolen jälkeen enää kosketa. Turhaudun siihen, että poika lankeaa samaan ansaan yhä uudelleen, eikä kukaan häntä suojele riittävästi. Toisaalta tätä ongelmaa avaa kiinnostavasti Kirjaluotsi bloggauksessaan.
Vaikkei Pobeda 1946 saakaan minua pauloihinsa, pidän kuitenkin hyvänä, että tarina kerrotaan. Se muistuttaa vakuuttavasti lähinaapurimme kovasta historiasta ja on tänäkin päivänä tärkeä muistutus siitä, millaisessa uhan ilmapiirissä ihmiset ovat joutuneet ja joutuvat elämään.
Ilmar Taskan esikoisteoksesta ovat kirjoittaneet myös Airi, Riitta, Elina, Anneli ja Omppu.
Helmet 2018: 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Pobeda ei täysin sykähdyttänyt minuakaan, vaikka hyvä kirja olikin. Pientä poikaa kävi sääliksi eri ideologioiden ristipaineissa. Kun hän myöhemmin ymmärtää, syyllisyys on varmaan hirvittävä.
VastaaPoistaKyllä tosiaan sääliksi kävi, vaikka sitten vähän väsähdinkin. Surullinen tarina siksikin, että kokemukset kulkevat mukana läpi elämän.
PoistaTämä kirja sai minut pauloihinsa. Superihana poika.
VastaaPoistaMinä en niinkään vakuuttunut. Poika veti ensin puolelleen mutta lopulta en kuitenkaan päässyt hänen enkä muidenkaan lähelle.
Poista