Siirry pääsisältöön

Katja Kettu: Rose on poissa

"Kirjoitan, jotta tulisit hakemaan minua, jotta huolisit. Sinua varten seison naama paljaana totuutta vasten. Sinulle tahdon selittää mitä tapahtui semminkin, kun tarinani on samalla isäni ja äitini tarina."

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018
284 sivua
Äänikirjan lukija Eija Ahvo
Kesto 8 t 26 min.

Kuinka iloinen olenkaan siitä, että Katja Ketun romaani Rose on poissa on ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Iloinen olen siksi, koska Kettu omaäänisenä ja erottuvana kirjailijana ansaitsee mielestäni ehdokkuuden ja erityisesti koska Rose on poissa on ehdottomasti tämän vuoden parhaita lukemiani romaaneja. Pitäisikö juuri tämä romaani julistaa voittajaksi, siihen en voi ottaa kantaa, koska olen kuudesta ehdokkaasta lukenut vain kolme. Olli Jalosen Taivaanpallo on jäänyt mieleeni vahvasti, Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi etäämmälle.

Rose on poissa -romaanin ajalliset kiinnekohdat ovat kahtaalla: 1970-luvulla Lempi on lapsi vasta, kun hänen äitinsä katoaa. 45 vuotta myöhemmin, vuonna 2018, on edelleen arvoitus, mihin Rose-äiti katosi. Lempin isä Ettu kärsii muistinmenetyksestä ja tehtailee aina vain katoamisilmoituksia vaimostaan. Hän ei tunnista tytärtään, joka saapuu lapsuutensa maisemiin ja haluaa vihdoin saada vastauksia vuosikymmeniä vaivanneeseen kysymykseen. Mihin Rose katosi?

Menneisyyteen katsominen tuo esille intiaanireservaatin, jossa suomalaisvanhempien poika Ettu ja intiaanityttö Rose kohtaavat. Vastoin monen toiveita Rose ja Ettu menevät naimisiin ja saavat tyttären, Lempin, joka on fintiaani. Lempin kohtaloksi tulee olla aina vähän vääränlainen: reservaatissa hän ei ole tarpeeksi intiaani, reservaatin ulkopuolella hän ei ole riittävän valkoinen. Lempi on toiseuden kuva samalla, kun hänen äitinsä kantaa mukanaan sorretun alkuperäiskansan taakkaa ja kun hänen isänsä on maahanmuuttajien jälkeläinen.
Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puolivälissä kaikessa jos sitäkään. En edes kunnon uskovainen tahi rukoilija. Vuosikymmenten varrella olin oppinut kavahtamaan sääliviä silmäyksiä, vihjauksia punajuopoista ja sosiaalipummeista, olemaan kuuntelematta kaskuja aulisperseisistä pocahontaksista ja hampaattomista hiawathoista, jotka keittelivät sulkapäähineissään metamfetamiinia, suomalaisista umpimielikoista – –.
Rose on poissa on runsas tarina siitä, millaisia kohtaloita mahtuu ihmisjoukkoon, joka on valtaväestön sivussa. Runsauden haaste toki on se, että jotkut versot jäävät irrallisiksi, mutta vahva ja vaikuttava tarina romaaniin kuitenkin muotoutuu. Elämä ja ihmiset eivät läheskään aina ole kauniita mutta kaikessa karussa rosoisuudessa on jotain äärimmäisen upeaa. Rakkaus, viha, pelko ja ikävä kietoutuvat yhteen kokonaisuudeksi, joka vetoaa vahvasti tunteisiin, eikä kirjaa kykene ilman mielenliikutusta käsistä päästämään.

Katja Kettu on mielessäni persoonallinen sanataituri, ja tämä romaani vahvistaa mielikuvaani entisestään. Kuinka sopivaa, että Kettu kuvaa intiaanien mystistä luontoyhteyttä ja uskoa salaperäisiin voimiin, kun hän itse tuntuu ottaneen haltuunsa jonkinlaisen sanojen taikavoiman. Rose on poissa on kieleltään villin vapaa ja kuohuva, täysin erityislaatuinen ja tarinaltaan vahvasti mieleen painuva romaani, joka pysyy ajatuksissa pitkään. Suoraan ja selvästi sanottuna: rakastuin tähän romaaniin. Äänikirjanakin tarina toimii mainiosti, mutta jossain vaiheessa aion perehtyä romaaniin myös painettuna versiona.

Katja Ketun upeasta, elämänmakuisesta ja ravistelevasta romaanista muualla: Kirjasta kirjaan, KirjasähkökäyräHabaneran havaintojaLumiomena – Kirjoja ja haaveilua, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine . Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?" Kristin Hannah: Satakieli WSOY 2019 Alkuteos The Nightingale  2015 Suomentanut Kaisa Kattelus 450 sivua Kristin Hannahin romaani Satakieli  tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti. Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaaksee...

Taylor Jenkins Reid: Tähtienvälinen

Hänen astuessaan lennonvalvontakeskukseen jokin siellä tuntui silti vetävän häntä puoleensa luita ja ytimiä myöten. Samalta oli tuntunut, kun hän oli katsonut kaukoputkellaan ja nähnyt Jupiterin vyöt ensimmäistä kertaa. Ja kun hän oli taivutellut vanhempansa viemään hänet Kuolemanlaaksoon kolmatta opiskeluvuotta edeltävänä kesänä ja nähnyt kahden ja puolen miljoonan valovuoden päässä siintävän Andromedan galaksin. Yhtä kirkasta taivasta hän ei ollut sen koommin nähnyt. Taylor Jenkins Reid: Tähtienvälinen Gummerus 2025 alkuteos Atmosphere kansi Faceoff Studio, Tim Green suomentanut Jade Haapasalo 412 sivua Muistiini on jäänyt lapsuudestani vahva jälki Challenger-avaruussukkulan tuhosta pian sen taivaalle laukaiseminen jälkeen. Vuosi oli 1986, ja kuten tiedetään, sinä vuonna tapahtui paljon muutakin järisyttävää. Mutta jokin avaruusraketin kohtalossa mietitytti minua pitkään, ja sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että avaruus kiehtoo minua kyllä mutta se myös pelottaa äärettömyydess...

Camilla Nissinen: Rihmasto

Muistoni ovat sumuisia. Ne sekoittuvat, muuttavat muotoaan ja sotkeutuvat keskenään. Välillä ne ovat minua lähellä. Ne sykkivät suonissa ja valahtavat äkkiarvaamatta käsiin. Joskus en saa niistä mitään otetta, en tunnista niistä itseäni enkä äitiä, ja aina toisinaan uskon, ettei mikään siitä koskaan tapahtunut, että minä olen vain keksinyt kaiken, täyttänyt tarinan puuttuvat palaset unikuvilla. Camilla Nissinen: Rihmasto Tammi 2025 kansi Tuomo Parikka 344 sivua Almalla on pieni vauva. Puoliso Johannes on läsnä ja kaiken pitäisi olla periaatteessa hyvin. Mutta uusi rooli, johon ei saa koulutusta , ei tunnukaan heti omalta vaan äitiys on vaikeaa. Turvaverkkoja pienellä perheellä ei juuri ole: Alman äiti on poissa kuvioista ja Ilmari-ukki kärsii pitkälle edenneestä muistisairaudesta. Samaan aikaan äitiys saa Alman pohtimaan menneisyyttään ja vaikeaa lapsuuttaan, johon jonkinlaista vakautta toi Ilmari. Vuosikymmeniä aiemmin Ilmari on jättänyt taakseen sotatantereet ja väkivaltaisen isän. H...