Siirry pääsisältöön

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

"Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kaduilla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua."

Elisabeth Strout:
Nimeni on Lucy Barton
Tammi (2018)
Alkuteos My Name Is Lucy Barton (2016)
Suomentanut Kristiina Rikman
164 sivua

Lucy Barton joutuu sairaalaan pitkäksi aikaa. Eräänä päivänä hänen äitinsä ilmaantuu sairaalahuoneeseen, istuu tuolilla sängyn jalkopäässä eikä päiväkausiin poistu tyttärensä luota. Äidin ja tyttären yhdessäolo johtaa menneiden muistelemiseen. Vaikka naiset puhuvat enemmän muista ihmisistä kuin itsestään, hahmottuu rivien välistä kuva Lucy Bartonin kurjasta lapsuudesta, perheestä, joka oli "kummajaisia – – jopa siinä pikkuisessa maalaiskaupungissa Illinoisin Amgashissa, missä kyllä riitti talonröttelöitä, joiden seinät kaipasivat maalia tai ikkunat ehjiä luukkuja, tai joiden puutarhoissa ei ollut mitään silmän iloksi".

Menneisyyden muistelemisen ja nykyhetken keskeltä hahmottuu hienovireisesti kuva äidin ja tyttären suhteesta, joka ei ole ongelmaton. Jotain hennon kaunista siinä kuitenkin on, sillä tytär ei osoita katkeruutta eikä vihaa.
Ihmiset eivät varmaan ymmärrä, miksei äitini koskaan saanut sanotuksi: minä rakastan sinua. Eivätkä he varmaan ymmärrä, miksei se haitannut minua.
Lucy Barton tekee sairaalassa ollessaan tutkimusmatkaa menneisyyteensä ja samalla – luonnollisesti – itseensä. Mistä hän on tullut, mihin hän on päätynyt? Miten eletty elämä vaikuttaa siihen, mitä hän on ja mitä hänelle vielä tapahtuu? Kaiken yllä leijuu ajatus asioiden vääjäämättömyydestä, elämästä joka kuluu ja toteutuu, ja samalla yhteen kietoutuvat eräänlainen universaalius ja silti ainutlaatuisuus.
Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.
Kiehtovasti kaiken ytimessä on äidin ja tyttären suhde, joka on moniulotteinen ja elävä. Lucy Barton on sekä äiti että tytär, ja kahdessa roolissa hän huomaa, että jotkin asiat eivät katoa vaikka muuttavatkin muotoaan.
Mutta luulen ymmärtäväni oikein hyvin sen tuskan, jonka me lapset kätkemme sisällemme, tuskan, joka kestää kokonaisen ihmisiän, kaipauksen, joka on niin suuri, ettei siitä pääse edes itkemällä eroon.

Kerronta on lakonista eikä sorru lähellekään ylidramatisointia. Silti tarinassa on vahvaa painokkuutta: rivien väliin on jätetty niin paljon, että Nimeni on Lucy Barton on eittämättä kokoaan suurempi kirja. Se on ajatuksia herättävä ja upea lukuelämys, jolla varmasti riittäisi annettavaa vielä uudellakin lukukerralla.

Keltaisen kirjaston romaanista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Suketus, Katja, Mai ja Arja.

Helmet 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Kommentit

  1. Olen samaa mieltä kanssasi, kirja on upea lukuelämys :)

    VastaaPoista
  2. Bartonin tapa kertoa on mainio. Hienotunteisesti herkkää ja hellää, yksinkertaisuudessaan ja hallitussa pienimuotoisuudessaan puhuttelevaa,
    aidonmakuista kerrontaa äidistä ja tyttärestä valoineen ja varjoineen, - kaikkinensa. Kristiina Rikmanilta jälleen laatusuomennos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aitouden tunne, hienotunteisuus ja yksinkertaisuus vetoavat tässä suuresti - viimeksi mainittu vielä siinä mielessä, että tarinassa kuitenkin on monikerroksisuutta.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…