Siirry pääsisältöön

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

"Jollei perestroikaa, jollei ensimmäistä Puolan-matkaani, jollei sitä äänilevyä olisi ollut, ei babuškani varhaislapsuuden salvattu ikkuna olisi koskaan auennut meille enkä minä olisi koskaan voinut ymmärtää, että hän on kotoisin siitä Varsovasta jota ei enää ole, että me olemme sieltä kotoisin, halusin minä sitä tai en, tuosta kadotetusta maailmasta, jota hän muisteli jo meistä etääntyen, erkaantuen, viimeisellä rajalla, reunalla."
Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
(Tammi 2015)
Saksankielinen alkuteos Vielleicht Esther 2014
Suomentanut Ilona Nykyri
Keltainen kirjasto 463.
277 sivua
Katja Petrovskajan esikoisteos Ehkä Esther vie lukijan matkalle menneisyyteen, sodan repimään Eurooppaan ja kirjailijan sukulaisten jalanjäljille. Kun Katja Petrovskaja lähtee selvittämään sukulaistensa tarinaa, on jo valmiiksi selvää, että tie ei ole helppo. Mutta sille tielle on lähdettävä.

Ehkä Esther sisältää kertomuksia ihmisistä ja kohtaloista, joita kirjailija on selvittänyt. Teos on kuin laajennettu reportaasi siitä, mitä on nähty, kuultu ja koettu. Se välittää kylmiä lukuja ja faktoja tapahtuneesta:
Kiova oli yksi monista paikoista, missä sellaista tapahtui, Babi Jarin sanotaan olleen koko holokaustin suurin kahdessa päivässä toteutettu joukkomurha. Siellä tapettiin kahden päivän aikana 33 771 ihmistä. Kummallisen tarkka luku.
Teos välittää kuvia ja tunnelmia lapsuudessa kuulluista kertomuksista, jotka suodattuvat uudenlaiseen valoon aikuisuudessa, kun perspektiivi on toinen ja tietoa tarjolla enemmän. Se vie lukijan kirjailijan mukana kävelemään Babi Jariin ja katselemaan kirjailijan silmin suunnatonta kärsimystä, joka kohtasi käsittämättömän suurta ihmisjoukkoa sota-aikana. Kauniisti teos auttaa ymmärtämään sen, ettei ole "joitakin muita" vaan lopulta vain "meitä".
Jokin tuo minut tänne, sillä uskon, että kukaan ei ole ulkopuolinen silloin kun on kysymys uhreista. Jokaisella ihmisellä on täällä joku.
Petrovskajan suku ei kuitenkaan ole vain surullisen ajan uhristo vaan perheessä on monenlaisia hahmoja, jotka jäävät mieleen tavalla tai toisella. "Ehkä Esther" menee, kun käsky käy, ja hänen menoaan kirjailija kuvaa mieleenpainuvan komeasti. Katoavan jiddišin kielen rinnalle asettuu kuin vaakaa tasapainottamaan suku, jonka jäsenistä moni sattuu opettamaan kuuromykille kieltä, tapaa puhua. Antiikin kauneus taas asettuu vainon tasapainottajaksi monessa kohtaa - ehkä muistuttamaan siitä, miten me kaikki olemme osa historian jatkumoa ja miten historia on osa meitä.

Ehkä Esther on julma ja melankolinen mutta jollain tapaa lohdullinen kertomuskokoelma menetetyistä ja pelastuneista ihmiskohtaloista. Katja Petrovskaja kirjoittaa kauniisti kauheuksista sortumatta vähääkään sentimentaalisuuteen. Hänen esikoisteoksensa on vahva kuvaus eräästä suvusta ja kokonaisista sukupolvista.

Kirjasta muualla: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Mari A:n kirjablogiKirjoja ja muita kauniita, Ullan luetut kirjat ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?