Rebekka, aina Rebekka. Missä tahansa kuljin Manderleyssa, missä tahansa istuin, ajatuksissani ja unissanikin kohtasin Rebekan. Tunsin jo hänen vartalonsa, pitkät hoikat sääret, pienet ja sirot jalat. Hartiat leveämmät kuin omani, pystyvät viisaat kädet. Kädet jotka osasivat ohjata venettä, osasivat pidellä hevosta. Kädet jotka järjestelivät kukkia, rakensivat laivanmalleja ja kirjoittivat »Maxille Rebekalta» kirjan nimilehdelle. Tunsin hänen kasvonsa, pienet ja soikeat, kirkkaan valkoisen ihon, tumman hiuspilven. Tunsin hänen käyttämänsä hajuveden, voin kuvitella hänen naurunsa ja hymynsä. Tuntisin hänen äänensä, jos kuulisin sen, vaikka tuhansien muiden joukosta. Rebekka, aina Rebekka. En pääsisi koskaan vapaaksi Rebekasta.
Daphne du Maurierin Rebekka edustaa hämyiseen kartanoon sijoittuvaa jännityskirjallisuutta, jossa on mukana ripaus kauhua. Se on kartanoromaani, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka.
Minäkertoja on nuori nainen, joka on asettunut kohtuullisen rasittavan rouva van Hopperin kanssa Monte Carloon. Tarkoituksena on opiskella seurapiiritaitoja, joihin perehdyttäessään rouva van Hopper ei ehkä ole aivan vakuuttavimmillaan. Ainakaan hänen antamansa malli ei vakuuta, ja nuoren seuralaisensa mukaan hän onkin ylhäisöä ihaileva nousukas.
Nuori suojatti saa kuitenkin rouvan hämmästymään kertakaikkisesti. Rouvan sairautta hyväkseen käyttäen seuraneiti pakenee paikalta ja viettää lukuisia päiviä herra de Winterin kanssa. Tutustuminen johtaa siihen, että minäkertojasta tulee Maxim de Winterin morsian, eikä rouva varsinaisesti ilahdu suojattinsa rakettimaisesta luokkanoususta. Mutta mitään ei ole tehtävissä, kun nuori nainen matkustaa itseään vanhemman sulhasensa kanssa koti-Englantiin ja Manderleyn kartanoon.
Kartanossa on kuitenkin jokin vinksallaan. Nuorikko ei tunne itseään kovin tervetulleeksi, sillä hän ei ole tottunut emännöimään kartanoa ja kokee uudessa roolissaan suurta epävarmuutta. Erityisen suuresti epävarmuutta aiheuttaa Maximin entinen vaimo, Rebekka. Tämä on menehtynyt traagisesti vajaa vuosi aiemmin, mutta tuntuu kuin hän olisi kartanossa yhä läsnä. Uuden vaimon mieleen muotoutuu kuva täydellisestä ja upeasta edellisestä emännästä, jota on mahdotonta peitota. Epävarmuutta ja alemmuudentunnetta vain vahvistaa taloudenhoitaja rouva Danvers, joka on aikanaan ollut edesmenneen rouva de Winterin suurin ihailija ja tukija ja joka on nyt Rebekan seuraajan silmissä lähes pelkästään pelottava.
Rebekka on psykologisesti kiinnostava kertomus nuoresta naisesta, joka olettaa paljon ja rakentaa päänsä sisässä ajatusvyyhtejä, jotka olisi helppo selvittää, jos niistä voisi keskustella jonkun kanssa. Tosin minäkertojakaan ei voi aavistaa, mikä on totuus kaiken takana, ja kun totuus edeltäjästä vähitellen selviää, on jännite vahva ja nuori nainen kasvaa muutamassa päivässä kenties vuosia. Kiinnostavaa on sekin, miten hän kuulemaansa suhtautuu – sitä jäin lopulta pohtimaan paljonkin.
Jälleen kerran saan klassikkohaasteessa ihmetellä sitä, miten hyvin vuosikymmeniä vanha romaani on kestänyt aikaa. Rebekka on monin tavoin kovin ajaton ja vetävä teos, jota voi lämpimästi suositella perinteisen brittitunnelman ja kylmiä väreitä tuottavan kartanomiljöön ystäville.
Viime yönä näin unta, että menin jälleen Manderleyhin.
Helmet 2026 -lukuhaaste: 1. Brittiklassikko.
Romaanista muualla: Kirjaluotsi ja Lumiomena.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.