Seuraavan viikon kuluessa Eudoran valtaa levoton odotus. Hänen sydämensä alkaa läpättää kiivaammin aina, kun hän kuulee postiluukun kolahtavan, sitten toivo sammuu, kun eteisen matolla on vain mainoksia. Toivo on kuitenkin tuonut hänelle lohtua, toivo sujuvasta prosessista, jonka avulla hänen elämänsä tulee päättymään hänen omilla ehdoillaan.
Neiti Eudora Honeysett on kahdeksankymmentäviisivuotias ja yksinäinen. Hän tuntee voimiensa olevan hupenemassa ja pelkää joutuvansa kärsimään huonosti hoidettuna elämänsä viimeiset hetket. Niinpä hän päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä: hän haluaa itse päättää, milloin ja missä vetää viimeisen henkäyksensä.
Eudora ottaa yhteyttä sveitsiläiselle klinikalle päästäkseen määränpäähänsä. Prosessi ei etene kädenkäänteessä, mutta Eudora toivoo kovasti voivansa pian varata matkan Sveitsiin.
Eudoran elämään tulee kuitenkin kirjaimellisesti uutta väriä, kun naapuriin muuttaa lapsiperhe. Perheen äiti on viimeisillään raskaana ja kymmenvuotias Rose on seuraa vailla. Persoonallisesti pukeutunut Rose ilmaantuu tämän tästä Eudoran ovelle ja järjestää naapurilleen päiväohjelmaa pyytämättäkin.
Kun Eudora odottaa kutsua Sveitsiin ja saa seuraa uusista naapureistaan, palaa hän samalla muistoissaan menneisyyteensä. Vähitellen selviää, minkälaisia menetyksiä hän on elämässään joutunut kokemaan ja miksi hän haluaa kuolla ennemmin klinikalla kuin luonnollisesti. Lukijaa saa myös selitystä sille, miksi Eudora on varsin kovapintainen ja paikoin kitkeräkin.
Vaikka romaani käsittelee raskasta aihepiiriä – kuolemaa ja halua päättää itse päivien määrästä – on yleistunnelma kuitenkin senlaatuinen, että suurta ahdistusta ei tarvitse pelätä. Feelgood-romaanin ote on keveähkö mutta se antaa kuitenkin myös ajattelemisen aihetta. Jotain kaunista on siinä, miten kertomuksessa kohtaavat hahmot ovat kovin erilaisessa elämäntilanteessa mutta löytävät toisensa.
Romaani saatu vastikkeetta kustantajalta luettavaksi. Kiitos!
Tämä kirja on minua kiinnostanut, mutta olen myös pelännyt että se on liian synkkä minulle... Kuolemisjutut ovat minulle niitä vaikeimpia käsitellä monestakin syystä. En taida vieläkään uskaltaa tarttua.
VastaaPoistaPidin tästä kovasti. Aiheestaan huolimatta tämä ei tosiaan ole lainkaan ahdistava, pikemminkin elämänmyönteinen romaani. Eri sukupolvien ystävystyminen on kaunis aihe, siitä soisi kirjoitettavan enemmänkin ja tietysti toivoisin, että sitä myös todellisuudessa olisi enemmän.
VastaaPoista