Hän kiskoi puhelinkioskin ovea auki mutta epäröi astua sisään. Koppi oli aivan betonilaiturin reunalla vedenrajassa. Ingaa huimasi niin kuin ensimmäisinä viikkoina yliopiston aulassa, käytävillä, luentosaleissa ja ruokalassa, uuden työpaikan kahvihuoneessa, hääpäivänä kirkon käytävällä, synnytysosaston yhteismakuusalissa, uusissa paikoissa ja rooleissa, joihin hänen piti yhtäkkiä solahtaa ja olla jotakin: luonteva, varma, osaava, pätevä. Osasiko hän olla edes Inga? Siksikö rakastaminenkin oli niin vaikeaa? Siksikö hän kaiken aikaa kaipasi? Itseäänkö hän ikävöi, tukevasti jalat maassa seisovaa, itsevarmaa Ingaa? Olisiko hän voinut astua puhelinkoppiin, nostaa luurin, kysyä ja saada lasikopin sisältä vastauksia? Saariko hänelle olisi vastannut, sekö hengitti puhelimen toisessa päässä? Vaiko Anna kaukaa menneisyydestä?
Katja Kaukosen Pitkä ikävä vie erikoiseen ympäristöön: romaani nimittäin sijoittuu Örön linnakesaarelle, joka oli pitkään suljettu tavallisilta kulkijoilta. Niin on myös Pitkässä ikävässä, joka sijoittuu kahdelle aikatasolle. Vuonna 1916 saarelle asettuvat vastanaineet Juho ja Anna. Juho tekee työtä ja Anna vaeltaa saarella, vaikkei se välttämättä ole kovin viisasta. Onhan eristäytyneellä saarella paljon miehiä ja kovin vähän naisia, kun suomalais-venäläinen työmiesjoukko rakentaa Öröön linnoituksia. Anna näkee ja havaitsee kenties enemmän kuin hänen kuuluisi, eikä kaikkialla suinkaan ole kaunista.
Vuodessa 2020 saari on avattu kiinnostuneille, ja muiden mukana sinne saapuvat lomailemaan myös Antti ja Inga. Antti on suorittanut varusmiespalveluksensa saarella mutta Ingalle tienoo on vieras. Hänellä on kuitenkin erityinen syy oleskella saarella, sillä hän haluaa ottaa selvää sukulaisensa Annan vaietusta historiasta. Inga haluaa myös tutkiskella hänen ja Antin avioliittoa, koska äkkiä hän ei ole varma, tunteeko hän miestään sittenkään niin hyvin kuin kuvitteli.
Oman ja kiinnostavan elementtinsä romaaniin tuo maagisuus. Pietari Suuren haamu valvoo töiden etenemistä ja seireeni houkuttelee miehiä öisellä laulullaan. Kiehtovaa on sekin, minkälaisena Annan ja Juhon suhde näyttäytyy. Jotain mystistä siinä on ja ennen kaikkea lukijaa kiehtoo kysymys siitä, miten pariskunnan suhteen alkutaival lopulta eteni. Samaa kysymystä on myös suvun kesken ruodittu.
Pidän suuresti siitä, miten kauniisti Katja Kaukonen kirjoittaa. Maisemia kuvaillaan niin, että romaani herättää halun lähteä tutkiskelemaan Örön saarta. Erityisesti innostun vanhemmasta ajasta ja siitä, miten Juholle ja Annalle käy. Toisaalta ainakaan nykyajan dialogi ei tunnu aina kovin luontevalta. Mutta mukavasti kertomus jää päähän pyörimään, se ei totisesti ole niin yksiselitteinen että tyhjenisi kerralla.
Myös Kirjaluotsi on lukenut Pitkän ikävän.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus).
Kiitos vinkistä. Painan mieleen, jos vaikka osuisi kohdalle, kunnhiukan autan. Lissu
VastaaPoistaOnpa kiinnostavan tuntuinen kirja. Heti tuli mieleen, että tämä olisi varmasti hyvä lukupiirikirja. En ole lukenut Kaukoselta yhtään mitään, mutta tämän otan lukulistalle. Kiitos vinkistä!
VastaaPoistaMinäkin tämän hiljattain kuuntelin ja pidin kyllä paljon. Kirjassa on sellainen jännän mystinen fiilis mikä kantaa.
VastaaPoista