Viima kohmetti Saaran korvalehdet ja sormenpäät. Hän oli lähtenyt vauhdilla, ilman pipoa ja lapasia. Äidin kumisaappaat lonksuivat jaloissa, kun hän kiersi leirintäalueen pururataa ensin vastapäivään, sitten myötäpäivään. Ehkä Käärmepoika olisi vielä kävelyllä ja tulisi häntä vastaan?
Saara palaa maailmalta kotiin. Pariisissa on moni asia mennyt niin pahasti pieleen, että pohjoispohjalainen kotiseutu tuntuu paremmalta kuin se, että jäisi selvittelemään sellaista, mistä ei tunnu selvää saavan. Eräänä iltana Saara kohtaa Mikaelin, joka tuli neljännesvuosisata aiemmin julkiseksi henkilöksi päädyttyään siepatuksi ja tultuaan löydetyksi kainalossaan pullo ja pullossa käärme.
Käärmepojaksi nimetty Mikael puhuu musiikin avulla, sillä lapsuuden trauma on vienyt häneltä kyvyn puhua. Hän ja Saara alkavat vähitellen rakentaa haurasta yhteyttä välilleen. Molempia kuitenkin painaa menneisyys, eikä pienen kunnan ilmapiirikään erityisesti tue ystävyyden rakentumista.
Vaikka Mikael ja Saara ovat eläneet hyvin erilaista elämää, heitä yhdistää paitsi lapsuus ja nuoruus Teerimäellä, myös jonkinlainen muukalaisuus, tunne siitä että omaa paikkaa ei ole löytynyt. Juuri erillisyyden tunteen kuvauksessa on jotain kovin koskettavaa.
Valon ja pimeän sonaatit pitää hyvin otteessaan. Tummasävyisyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi halusin lukijana päästä selville, miten Mikaelin ja Saaran käy. Edellä mainittujen elementtien lisäksi nautin paljon romaanin sopivasti tilaa antavasta kerronnasta ja miljööstä, jota kuvataan tarkkanäköisesti.
**********
Kesäkuun alussa mieheni toivotti minulle hyvää jatkoa. Hänelle oli tullut iso hairahdus, ja niin oli minullekin. Seisoimme omakotitalomme portailla, enkä katsonut miestä, mutta järveä katsoin ja kesään heräävää puutarhaani, ja mietin kaikkia niitä hunajankeltaisia iltoja, joita olimme rannalla viettäneet. Melkein kolmea vuosikymmentä ja viimeisintä vuotta, jonka aikana olin muuttunut järkevästä saksan kielen lehtorista hiiviskelijäksi.
Varpu on järkevä ja tavallinen saksan kielen lehtori, jonka elämä nitkahtaa raiteiltaan. Sekä avioliitto että työsuhde ovat tulleet päätökseensä, ja Varpu on muuttanut Helsinkiin pesemään ihmisten ikkunoita.
Lukijalle selviää vähitellen, miten Varpu on päätynyt uudenlaiseen elämäntilanteeseen. Romaanin jännite syntyykin mainiolla tavalla siitä, että yksityiskohdat paljastuvat pikku hiljaa ja lukija osaa odottaa, että Varpun menneisyydestä löytyy jotain kohahduttavaa.
Varpu on humoristinen romaani naisesta, jonka ote odotustenmukaisesta keskiluokkaisesta elämästä kirpoaa. Se herättää myötähäpeää siinä määrin sopivasti, että tarina naurattaa mutta ei aiheuta yltiöpäistä kiusaantumista. Samalla luen romaanista syvempää viestiä siitä, miten vaikeista ja itselle vastentahtoisista muutoksista voi selvitä silloinkin, kun niihin liittyy suoranaisia ylilyöntejä.
Varpu on sopivasti hupaisa romaani, jonka parissa oli helppoa viihtyä. Pirjo Heikkilä on kertomuksen lukijaksi erittäin hyvä valinta.
**********
MUUAN TYTÄR on suihkussa. Hän on ollut puolentoista tunnin lenkillä. Vesi kastelee hänet ja saa vaaleat hiukset takertumaan kasvoihin. Koira nukkuu oven takana lyhyet harmaankirjavat jalat oikosenaan kuin venyttelisi. Se avaa kirkkaansiniset silmänsä kuullessaan kolahduksen vessasta. Tytär siellä vain pudotti sampoopullon. Pullo on kallis, maksaa yli kaksisataa kruunua. Vesisuihku on niukka, veden pitää riittää koko Tukholmalle. Tytär istuu nyt valkealla klinkkerilattialla hankaamalla saumakohtia puhtaiksi hammasharjalla. Vesi huuhtoo meikin pois. Kasvoiltaan hän on nyt entistä enemmän äidin näköinen. Hento vartalo vapisee, mutta on vaikea sanoa, olisiko veden seassa kyyneleitäkin, kasvoilta valuva vesi on kaikki yhtä samaa vettä.
Tytär on muuttanut pohjoisesta etelään, äiti on jäänyt pohjoiseen. Äiti matkustaa Jällivaarasta Tukholmaan kertoakseen vakavasta sairaudestaan, mutta avautuminen ei ole helppoa. Aina tulee jokin syy siirtää kertomista tuonnemmaksi, mutta väistämätöntä ei voi siirtää sivuun loputtomiin.
Väistämätöntä lienee sekin, että tytär muuttuu kaupungissa toisenlaiseksi kuin mihin pohjoisessa on totuttu. Hän on kaupunkilainen, ja hänen rinnallaan äiti vaikuttaa kovin maalaiselta. Jonkinlainen erkaantuminen on tosiasia, ja sen kuvaus herätti minussa lopulta paljon ajatuksia: miten elämä viekään syystä tai toisesta läheisiä ihmisiä eri suuntiin.
Pidin paljon siitä, miten herkällä katseella romaanihenkilöitä kuvataan. Silti huomaan, että romaani ei jättänyt jälkeensä kovin vahvoja muistikuvia. Mietin myös, että Pohjoisessa kahvi on juotu mustana -esikoisromaani voisi toimia paremmin painettuna kirjana kuin äänikirjana.
**********
Hän laittaa taustalle soimaan pianonsoittajahahmon, jonka Für Elise on epävireistä ja nuttura rehottaa. Jesse pitää minua käsistä kiinni ja heiluttaa niitä joka suuntaan. Se vituttaa, ja demonstroin kuinka paljon tämänkaltainen positiivisuuteen pyrkiminen ärsyttää, mistä Jesse saa lisää positiivisuuden liekkiä ja nostaa minut ensin hajareisin vatsaansa vasten ja sitten kiepsauttaa selän puolelle, pää alaspäin.
Helena on tuore aviovaimo, joka asuu puolisonsa Jessen kanssa kauniissa kodissa. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta eipä olekaan. Helena ahdistuu milloin mistäkin ja tuntuu olevan kovin hukassa ennen kaikkea itseltään. Niinpä hänen on suorastaan pakko tehdä matka itseensä ja menneisyyteensä.
Helena tarvitsee elämäänsä rutiineja, jotka pitävät arjen jollain tapaa koossa. Hän tarvitsee myös matkan isänsä kotimaahan Venäjälle, jotta voisi löytää jonkinlaista tasapainoa elämäänsä.
Kun Helena kurkottaa nykyhetkestä menneisyyteensä, avautuu lukijallekin vähä vähältä maisema siihen, miksi Helena kenties on sellainen kuin on: esimerkiksi hiuksistaan valtavan suuren asian tekevä, kovin huolestunut ja jatkuvasti ympäristöään tarkkaileva nainen.
Pidän romaanin kiinnostavimpana tekijänä nimenomaan Helenaa kaikessa kompleksisuudessaan, sitä miten hän tarkkailee ja etsii itseään. Erityisen kiinnostavaa on sekin, miten hän venäläistaustaisena ottaa vastaan uutisen Venäjän hyökkäämisestä Ukrainaan.
Ainakin äänikirjassa runsas aikatasojen vaihtelu kuitenkin tuotti paikoin haasteita. Sisällön karsiminen olisi voinut olla hyödyksi, sillä välillä hieman herpaannuin romaanin äärellä. Siitä huolimatta Käännä hirviö kylkiasentoon on ajatuksia herättävä esikoisromaani, jota kuunnellessani en voinut olla pohtimatta, mikä kenenkin hirviö lopulta on.
Olen lukenut vain tuon Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Tosi synkkä ja surullinen kirja.
VastaaPoistaNämä kaikki kiinnostais lukea.
VastaaPoistaOlen kuunnellut Varpun, muut kolme on tuttuja, talteen poimittuja, enemmän tai vähemmän kuuntelulistan kärkipäässä. Tomnikovin kirja menisi kyllä siihen Helmet-haasteen kohtaan Olet ennakkoluuloinen kirjailijaa kohtaan 🙈
VastaaPoista