Olin törmännyt kustantamon juhlissa entisen poikaystäväni ystävään, jota en ollut nähnyt lähes kolmeenkymmeneen vuoteen. Kohtaamisen jälkeen aika yhdessä poikaystäväni kanssa liukui nykyhetkeen ja tyttö, joka silloin olin, täytti aikuisen mieleni.
Rakkauksien lokikirja on romaanitrilogian avausosa. Itse trilogian ”kaunokirjallinen maailma muodostuu keskusteluista eri puolilla kasvaneiden ihmisten kanssa”, ja tässä avausosassa keskeisenä teemana on rakkaus, kuten nimestä voi päätellä: on rakkautta menneessä aikamuodossa, rakkautta nykyään, erilaista rakkautta – mahdotontakin – ja rakkautta sinänsä.
Mutta on kirjassa paljon muutakin. Se avaa romaanin minän, jota autofiktiohengessä voi pitää kirjailijana itsenään, maailmaa ja kokemuksia. Selviää esimerkiksi, että hänellä on ystäviä ympäri maailmaa kansainvälisen toiminnan myötä. Hän avaa myös avoimesti omaa mielenmaisemaansa, kuten nuoruuden kipeitä kokemuksia ja taipumustaan masentuneisuuteen. Jokin hänen kerronnassaan koskettaa syvästi ja vetoaa: siinä on samaan aikaan sekä vierasta että tunnistettavaa, ja yhdistelmä saa ajatukset lukiessa lentoon. Erityisesti ajaudun pohtimaan sitä, miten menneisyyden minä voi olla läsnä yhdessä nykyisen minän kanssa ja miten valintamme meitä määrittävät.
Pidän Rakkauksien lakikirjassa suuresti siitä, miten se käsittelee syviä ja suuria teemoja yhdessä arkisten ja pienten asioiden kanssa. Sitä voi kävellä merenrantaan ihan tavalliseen tapaan, voi elää hitaassa poikkeustilassa ja olla vain joitakin aikoja myöhemmin mukana pelastamassa ystävää Afganistanista. Välähdykset avaavat hienosti elämän pienempiä ja suurempia hetkiä, ja niin on hyvä.
Parhaimmillaan kirjallisuus avaa jonkinlaisia unohduksissa olleita ovia lukijan sisällä. Rakkauksien lokikirjan kohdalla koin, että niin kävi, ja kokemus oli sekä lohdullinen että lämmittävä. Pidin Elina Hirvosen romaanista erittäin paljon.
Kun joskus sanon kirjojen pelastaneen minut, tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Yksi lapsuuteni tärkeimmistä kokemuksista oli hetki, jolloin astuin ensimmäistä kertaa kirjastoauton ja ymmärsin, että voisin lainata sieltä mitä haluan. Kirjat ovat saaneet minut uskomaan rakkauteen silloin, kun olen kokenut olevani maailmassa yksin, ja elämään silloin, kun olen halunnut kuolla. Kirjat ovat olleet ikkunoita toisaalle silloin, kun kaikki omassa elämässäni on ollut mahdotonta kestää, ja säikeitä yhteisiin kokemuksiin silloin, kun omien kokemusteni jakaminen on ollut mahdotonta.
Olen lukenut vain yhden Hirvosen romaanin (Että hän muistaisi saman – tosin luin sen englanniksi) ja vaikka se ei täysin kolahtanut siinä oli paljon kohtia, joihin jäin jumiin, jotka saivat pohtimaan.
VastaaPoistaKirjoituksesi perusteella tämä Rakkauksien lokikirja (jonka nimi hieman pelottaa, heh) vaikuttaa erittäin kiintoisalta. Tulee tunne, että sen tunnelma erityisesti koskettelisi minua. Minua alkoi koskettaa myös tuo ajatus, jonka mainitset: se, miten menneisyyden minä voi olla läsnä yhdessä nykyisen minän kanssa.
Myös tuo lainaamasi kohta kirjojen toimimisena pelastajana tuntuu erityisen tutulta minulle! Käytän toisinaan kirjallisuutta hyväksi suoraan sanottuna paetakseni jotain. Kun anoppini oli vakavasti sairas (ja menehtyikin), pakenin kirjoihin, koska minulle lukeminen oli aikaa kun pääsin kaikkea pakoon edes hetkeksi. Se ei surua ja pelkoa vie, mutta auttaa kestämään.
Tämä minun pitää ehdottomasti lukea! <3
Tämä on siinä mielessä erikoinen kirja, että se herätti aika ristiriitaisiakin ajatuksia lukiessa, mutta pääsääntöisesti siitä kyllä pidin. Nyt kun lukemisesta on kuukaudet päivät, en kuitenkaan enää oikein saa teoksesta kiinni. Toisaalta tämä voi johtua myös omasta tilanteesta, mennyt kuukausi on ollut tosi hektinen, joten ehkä keskittyminenkään ei ollut lukiessa parasta.
VastaaPoista