Kun Maila kirjoittaa, hänen on hyvä olla, silloin hän on eniten oma itsensä, kokonainen. Kun hän kirjoittaa, hän voi käsitellä surullisia asioita, hän voi pyrkiä ymmärtämään niitä, hän voi muokata niitä, hän voi tutkia niitä, hän voi haudata ne. Mitä enemmän hän kirjoittaa, sitä enemmän myös tapahtuu, kirjoittaminen kasvaa hänen sisällään, se voimistuu ja alkaa muokata häntä myös ihmisenä.
Pirkko Soinisen Kipulintu kertoo runoilija Maila Pylkkösestä (1931–1986), joka ei suoraan sanottuna ollut minulle entuudestaan tuttu runoilija. Kipulintu tekee hänet tutummaksi ja avaa runoilijan traagista elämää, kuvaa äitiyttä ja taiteilijuutta kiinnostavasti ja ajatuksia herättäen.
Kirjoittamisen tila on hänen yksityinen maailmansa, jossa hän voi luoda toisia maailmoja. Kirjoittamisen tila on aina olemassa, se on hänessä, ja hänen on mahdollista siirtyä siihen hyvin helposti. Kirjoittaminen on hengitystä, ilmaa, hänen minuutensa, hänen tilansa, johon hän solahtaa vaivattomasti. Se on lahja ja välttämättömyys.
Siinä, että kirjoitetaan fiktiota todellisesta henkilöstä, on luonnollisesti haasteensa. Pidän kuitenkin tässä romaanissa siitä, että siinä säilytetään sopivanlainen etäisyys: vaikka varhain menehtyneen Maila Pylkkösen elämässä on draamaa mielenterveyshaasteista menetyksiin, tragedioita ei ainakaan paisutella vaan romaaniin päähenkilöön suhtaudutaan kauniisti, ymmärtäen.
Pidän myös kertojaratkaisusta, sillä ajoittain äänessä on Maila itse mutta paikoin häntä katsellaan sivusta, ja Maila on ikään kuin kaksi. Se on kiinnostavaa jos toki alkuun hieman hämmentävääkin.
Ilahdun lukiessani siitäkin, että runoilijan elämänkulkuun on liitetty hänen runojaan. Ne herättävät kiinnostusta Maila Pylkköstä kohtaan entisestään, ja lopun lähdetiedot auttavat jäljille, jos runoihin haluaa tutustua enemmänkin.
Kipulintu on hyvin vahvasti runollinen teos, ja niin sen kuuluukin olla. Se on myös katkelmallinen, ja paikoin koen lukijana jääväni kovin etäälle – ehkä kielen, ehkä rakenteen, ehkä molempien vaikutuksesta. Mutta kaunis romaani Kipulintu eittämättä on.
Minäkin luin tämän ja pidin paljon. Siinä näkyy paljon Soinisen omaa runoilijataustaa. Ja kiva oli saada tietoa tästä maineikkaasta runoilijasta, jonka nimi on jäänyt lähes unohduksiin.
VastaaPoistaSoinisen kieli on todella runollisen kaunista ja sopii hyvin runoilijasta kertovaan teokseen. valitettavan unohduksiin on Pylkkönen jäänyt, mutta saa varmasti uusia lukijoita Kipulinnun myötä.
PoistaMaila Pylkkäsen tuotantoon en ole kummemmin tutustunut, mutta Kipulintu kiinnostaa. Yleensä viihdyn kauniin tekstin äärellä.
VastaaPoistaTästä kauneutta kyllä löytyy.
PoistaTämä on tarkoitus lukea tai kuunnella. Olen pitänyt Pirkko Soinisen aiemmista biofiktioista.
VastaaPoistaTässä on Soinisen tuttua tyyliä, joten kannattaa tutustua.
PoistaTämä taitaa ollakin hyllyssä odottamassa. Kiintoisalta kuulostaa! Jotenkin etenkin tuo runollinen kieli alkoi houkuttaa, vaikka se toki voi myös etäännyttää 🤔
VastaaPoistaTässä kieli ei minusta nouse liikaa esille vaan soljuu kauniisti. Mutta toki etäännyttämisen vaara voi olla olemassa. :)
PoistaLuulisin kuulleeni tästä runoilijasta, mutta en ole aivan varma... Mun runotietous on hyvin pinnallista ja enemmän sitä Eino Leinon Nocturnen tasoa.
VastaaPoistaNämä kirjat taiteilijoista aina välillä herättää kiinnostusta, ja sitten harmittaa jos en tiedä mitään ko taiteilijan töistä kun jotenkin tuntuu että pitäisi tietää ennestään. Twuluja on nopea katsoa netistä, mutta innostunko lukemaan jonkun runoja, ei se yleensä toteudu
Niinpä, monesti jää haaveeksi ajatus etsiskellä jonkun teoksia, elleivät ne ole helposti saatavilla. Runoja pitäisi lukea lisää, totean taas kerran, ja Pylkkäsen runot voisivat hyvinkin kiinnostaa.
Poista