Mahdollisimman avointa keskustelua ja laajaa sananvapautta parempaa tapaa viisastua ei ole vielä keksitty. Kun erilaiset mielipiteet iskevät toisiaan vasten, lopulta löytyy niistä kestävin.
Kirjailija Jarkko Tontti etsii esseeteoksessaan Tarkoituksista ja keinoista ajan henkeä, zeit geistia. Ajan henkeen kuuluu Tontin mukaan esimerkiksi woke-aktivismia, popularismia ja kiisteltyä sananvapaudesta. ”Vihapuhehysteria ja identiteettipoliittinen loukkaantumiskulttuuri rapauttavat sananvapautta ennennäkemättömällä tavalla”, Tontti toteaa.
Jarkko Tontti hyödyntää laajaa tausta-aineistoa tarkastellessaan maailman nykytilaa. Esseistiikka ei suinkaan jää lähteiden toistamiseksi vaan kirjailija taustoittaa, tukee lukemaansa, kyseenalaistaa ja myös kärjistää. Paikoin puhe on varsin kriittistä – kyytiä saavat niin edesmennyt ekoaktivisti Pentti Linkola kuin vihreiden politiikkakin.
Koska itse olen argumentoinnissani usein sitä tyyppiä, joka pallottelee eri puolia ja kokee vaikeaksi sanoa asioiden monimutkaisuuden vuoksi juuta tai jaata, on minusta vallan virkistävää kuulla laajaan lukeneisuuteen perustuvaa pohdintaa maailman tilasta. Samaa mieltä ei tarvitse olla, sillä tavoitteena lienee nimenomaan herättää keskustelua, jopa suututtaa. Sujuvasti kirjoitettu esseekokoelma taitaa tavoitteensa hyvin saavuttaa.
Historioitsija Laura Kolben teos Keho asettui lukulistalleni heti, kun siitä kuulin. Kuunteluun tulin sen lopulta ottaneeksi vasta marraskuussa.
Kehossa Laura Kolbe tarkastelee ikääntymistä sekä henkilökohtaisella että yleisemmälläkin tasolla. Konkreettisesti kehosta puhutaan lopulta vähemmän kuin odotin, oman tilansa saavat muun muassa tunteet ja muistaminen. Kun kirjailija tarkastelee suhdettaan itseensä, hän tarkastelee myös omaa henkilöhistoriaansa ja etuoikeutettua asemaansa kulttuurisuvun jäsenenä.
Ulkonäöllä on väliä – edelleen. Oma keho on työkalu ja elämisen ehto. Ilman kehoa ei ole elämää, ei olemassaoloa eikä ajattelua. Oma kehokuvani on jakautunut, epäorgaaninen. En ole koskaan kokenut olevani sinut oman ruumiini kanssa tai elimellisesti yhtä ja samaa lihaa ja luuta päästä varpaisiin. Kehoni on pikemminkin kokoelma irrallisia ruumiinosia, jäseniä, lihaksia, verisuonia, lihaa ja nahkaa, joita koetan hallita ja pitää yhdessä parhaan tiedon mukaisesti. Ilman kehotahtoa ei olisi minua. Jäsenet eläisivät omaa elämäänsä, oman tahtonsa mukaisesti.
Pidän siitä, että teoksessa yksityinen asettuu sekä historialliseen että yhteiskunnalliseen kehykseen. Laura Kolbe pohtii luontevasti esimerkiksi erilaisia yhteiskunnallisia ihanteita ja niiden vaikutuksia. Ajatukset resonoivat ja teoksesta välittyy lempeää elämänymmärrystä – sitä ei kai voi koskaan olla liikaa.
Anu Kantolan ja työryhmän teos Kahdeksan kuplan Suomi oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana. En ollut aiemmin teosta oikeastaan noteerannut, vaikka sen yhteiskunnallisuus kiinnosti minua suuresti heti, kun kirjan olemassaoloon havahduin. Aina ajoittain huomaan eläväni vahvasti omassa kuplassani minäkin, ja niinpä arvelin Kahdeksan kuplan Suomen olevan varsin tarpeellinen.
Globalisaatio on avannut maailman, kilpailu on kiristynyt, teknologinen murros nielee ammatteja, ja ilmastonmuutos vaatii vihreää siirtymää. Ihmiset pakkautuvat maalta kaupunkeihin, ja ikääntymisen vuoksi työvoima vähenee. Kaikki nämä murrokset jakavat ihmisiä uusilla tavoilla voittajiin ja häviäjiin. 2000-luvulla on yleistynyt puhe yhteiskunnan kuplista: yhteiskunnan muutosten ajatellaan jakavan ihmisiä kupliin, jotka eivät enää ymmärrä toistensa todellisuutta. Siinä missä voittajille on tarjolla uusia mahdollisuuksia, häviäjien ammatit katoavat ja työolot tiukkenevat.
Teoksen taustalla on työryhmä, johon kuuluvat Anu Kantola, Sanna Aaltonen, Lotta Haikkola, Lotta Junnilainen, Eeva Luhtakallio, Pauliina Patana, Joonas Timonen ja Pekka Tuominen. Taustalla on myös todella iso tutkimustyö: kirjaan on koottu laajan haastatteluaineiston tuloksia helposti ymmärrettävään ja kiinnostavaan muotoon.
Minua kiehtoo se ajatus, että Suomesta voi hahmotella kahdeksan erilaista kuplaa. Niissä eläviä ihmisiä yhdistävät samankaltaiset piirteet esimerkiksi poliittisen käyttäytymisen suhteen. Ja tietenkin kuunnellessa tulee pohtineeksi, minkälaisessa kuplassa itse elää ja minkälaisia kuplia lähistöltä mahtaa löytyä.
Tutkijoiden tekemiä päätelmiä tukevat eloisat haastattelusitaatit. Aina ne eivät juuri anna lisäarvoa mutta usein ne ovat murrepiirteineen oiva lisä.
Kaiken kaikkiaan Kahdeksan kuplan Suomi on antoisa ja silmiä avaava katsaus nyky-Suomeen. Soisin sen päätyvän muun muassa päättäjien luettavaksi, mutta kenelle tahansa tekee varmasti hyvää kurkistaa oman kuplan ulkopuolelle.
Laura Honkasalo on aiemminkin pohtinut kirjoissaan omaa elämäntilannettaan. Nyt ollaan keski-ikäisen naisen sielunmaiseman äärellä. Kun elettyä elämää alkaa olla puoli vuosisataa takana, havahtuu kirjailija siihen, että hänestäkin on yllättäen tullut keski-ikäinen.
Ajattelin pitkään, siis viisikymppiseksi asti, ettei minusta tule keski-ikäistä. Se nyt vain olisi sellainen asia, joka ei koskisi minua ollenkaan, sillä keski-ikäisiä ihmisiä olivat esimerkiksi omat vanhempani. Eihän minusta voisi tulla yhtä vanha kuin sukulaisistani, jotka olivat syntyneet joskus ennen pronssikautta.
Kirjailija on joitakin vuosia minua vanhempi mutta riittävän samanikäinen, jotta löydän teoksesta paljon tunnistettavaa. Se tarjoaa samaistumispintaa kallistuessaan muistelemaan menneitä ja hätkähtäessään sitä, että vuodesta 1995 on jo 27 vuotta. Toden totta! Vaikka ihan äsken elettiin sitä aikaa, kun millenium oli vasta tuloillaan!
Ihan kaikki ei tietenkään puhuttele eikä kai voikaan, ellen sattuisi elämään juuri samanlaista elämää kuin kirjailija. Esimerkiksi keski-ikäisen sinkkuus saa paljon tilaa, ja se saa normien mukaisessa parisuhteessa elävän lähinnä kiitolliseksi siitä, ettei tarvitse pyöriä sinkkumarkkinoilla etsimässä samanikäistä miestä, joka puolestaan etsii nuorempaa naista.
Keski-ikäinen elämäni on kiinnostava teos naisen ikääntymisestä. Joitakin samanlaisia teemoja olen käsitellyt omassa kirjassani Nainen on naiselle tuki, ja siksi jotkin ajatukset jäävät mietityttämään paljonkin. Viitataanpa Honkasalon teoksessa tuohon sanontaankin, joka kirjani nimen taustalta löytyy.
Onpas palkon kaikkea kiinnostavaa! Tuon Kahdeksan kuplan Suomen olen lukenut ja se oli kyllä tosi mielenkiintoinen.
VastaaPoistaKahdeksan kuplan Suomi on kyllä todella kiinnostava! Hienoa, että se sai F-ehdokkuuden myötä varmastikin näkyvyyttä. Jospa entistä useampi löytäisi sen äärelle.
Poista