Suvi Ratisen esikoisromaani Matkaystävä (Otava 2019) jäi siinä määrin mieleen, että kun huomasin Ratiselta ilmestyvän uuden teoksen, singahti se saman tien lukulistalleni. Odotin kepeää ja humoristista kerrontaa, sopivan leppoisaa menoa keskelle kuukausista julminta, ja sitä sain.
Hyvä tarjous ammentaa kuulemma sekin jossain määrin Suvi Ratisen omista kokemuksista. Lapsuudenkoti opetti Ilta-Sanomien jutun mukaan nuukaksi, ja nuukuutta on tarjolla tässä uutuusromaanissa yllin kyllin. Tarinan päähenkilö Kati säästää kaikessa, mitä irti lähtee, jotta saisi ostettua itselleen sukunsa vanhan talon. Pääsiäisreissu kotikonnuille osoittaa, että Katilla on säästämisen malli lähellä: äidille 30 prosentin alennuslappu on merkki huonosta ostoksesta, tupla-alennus sen olla pitää.
Aika ei pysähdy edes tässä talossa, vaikka välillä siltä vaikuttaakin. Aivan kuin ikivanhat seinät ja käytöstä poistetut turhat tavarat, törynpaljous, yrittäisivät harata aikaa vastaan, asettua suorastaan padoksi sen kiivaalle virralle. Siltä ehkä tuntuu, mutta niin ei kuitenkaan tapahdu. Ei, aika vain jotenkin oudosti saostuu täällä, paakkuuntuu. Ja jatkaa lopulta ylivirittynyttä juoksuaan.
Suvi Ratinen tarjoaa Määkkösen perheen kommelluksista keitetyn mehevän sopan, joka huvittaa ja viihdyttää. Muutaman päivän ajalle sijoittuva tarina tekee aikamatkaa kahtaalle: Katin muistojen kautta matkataan nuoruuteen, aikaan, jolloin sisävessa oli turha ylellisyys ja matkailu ajanhukkaa. Varsinainen aikamatka on jo sekin, kun Kati matkaa vanhempiensa luokse majailemaan, keskelle säästettyjä aarteita. Ajankuva toimii ja herättää muistoja.
Hyvä tarjous on harmiton ja leppoisa mutta antaa myös aineksia kulutushysterian pohdintaan, jos sellaiseen haluaa antautua. Tavalliset Määkköset taipuvat komediallisiksi hahmoiksi, joiden seurassa voi mainiosti viettää muutaman hetken.
Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.
Hanna Brotheruksen esikoisromaanin Ainoa kotini päähenkilö on kovasti Hanna Brotherukselta vaikuttava viisikymppinen tanssija, joka tekee elämässään jonkinlaisen välitilinpäätöksen. Romaani tarkastelee sitä, miten minäkertoja kasvaa lapsesta sisaren syömishäiriön varjossa naiseksi, joka kannattelee muita ja jää sivuun, kun toiset vievät enemmän tilaa. Aikuisuudessa perhe-elämä on suorittamista ja omien tarpeiden sivuun jättämistä. Kun kaikki neljä lasta ovat muuttaneet pois kotoa ja avioliitto lasten isän kanssa on päättynyt eroon, on aika tehdä tiliä menneisyyden ja vähän tulevankin kanssa.
Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Olen asemalla lähdössä jonnekin, mistä en tiedä mitään. Lähdenkö jo, ja lähteekö kukaan kanssani? Jäänkö ja unohdunko kaikilta, itseltäni myös? Miten jaksaisin odottaa, kun en tiedä mitä odotan? Hakeeko joku minut pois, vai jatkuuko aika näin? Tasaisena, hiljaisena, vailla suuntaa tai merkitystä.
Kuka minä olen? Mihin minä olen menossa? Kysymysten ympärille muotoutuu Ainoa kotini, joka tarkastelee minäkertojan kautta naista, joka on osin piilossa itseltäänkin. Äitiys ei ole aina helppoa, mutta onko elämä muutenkaan. Olla tytär, sisar, vaimo, äiti, tanssija-koreografi – aika paljon on olemista.
Ja sitten pitäisi vielä löytää tapa olla oma itsensä. Ja olla suhteessa kehoon, joka on lopulta ainoa koti, jatkuvasti muuttuva mutta silti se, jonka ehkä tuntee parhaiten. Ainoa kotini onkin vahvasti kehollinen ja samalla tunnustuksellinen: autofiktiota, joka on omaelämäkerrallista. Välillä niin suoraa ja avointa, että tuntuu vähän vaikealtakin ottaa kaikkea vastaan; usein sellaista, että tekisi mieli heittäytyä keskusteluun. Mieleenjäävä, ehdottomasti.
Sari Pöyliön romaanin luvataan naurattavan ja itkettävän. Liian usein käy niin, että kun luvataan naurattaa, ei naurata, ja kun luvataan itkettää, ei itketä.
Nyt lupaus lunastetaan. Rakkauden ja tulehduksen oireita saa välillä tyrskimään ääneen ja välillä liikuttumaan. Se on paljon se.
Tarina kurottaa 1970-luvun alkuun saakka, kun Anni on kuusivuotias. Äkkiä Annin äiti muuttuu keltaiseksi, hetken kuluttua häntä ei enää ole, ja perheen täytyy opetella elämään ilman äitiä. Lapset kasvavat, isä huolehtii perheestään miten kykenee ja elämä soljuu eteenpäin. Vuodet vierivät ja perhe kasvaa.
Siinä, miten perhe pyristelee haasteiden keskellä eteenpäin, on kaihoa, jotain huvittavaa ja jotain lempeää. Lempeys tuo mukanaan lohtua: ei tarvitse aina onnistua täydellisesti, ja silti voidaan selvitä.
Hän kompastui kuramattoon, mutta ei kaatunutkaan lattialle pitkin pituuttaan, vaan otti pari harppausta ja kädet ympyrää pyörien onnistui säilyttämään tasapainonsa. Otsansa hän tosin iski oveen, mutta se oli pieni hinta ulospääsystä. Hän yritti vetää vasemmalla kädellä oven auki, mutta se aukesi oikealle. Hän astui kengännauhansa päälle ja kaatui lopulta mahalleen, kuten oli alusta asti ollut määrä tapahtuakin. Sitten ei tarvinnutkaan kuin kontata tuulikaapin läpi ja hän oli ulkona.
Sari Pöyliön romaani asettuu lukuhaasteissa seuraaviin kohtiin:
Keski-kirjastot 2021: 21. Kirja saa sinut nolostumaan.
Helmet 2021: 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Kirjassa on revontulitutkija.
Ainoa kotini kiinnostaa minua suuresti. Vaikuttaa todella hyvältä kirjalta.
VastaaPoistaHyvää kerrontaa, ajatuksia herättävä.
Poista