Sanat tulivat pakottamatta. Ne ryöppysivät muististani kuin vetinen ripuli. Kerroin navetasta ja taatosta ja hepasta ja koiranpennusta ja veljestä ja äitimuorista ja jeesuksesta ja viinasta ja naapureista ja pikkuhiljaa osasista alkoi hahmottua palapeli jota saatoin kutsua elämäkseni.
Hirveä, raadollinen ja raastava on tämä Karin Smirnoffin esikoisromaani Lähdin veljen luo, jonka päähenkilö on kotiseudulleen palaava Jana. Kotikylän kurjuus ei ole juuri muuttunut entisajoista, henkilöt vain ovat muuttuneet. Janan ja hänen veljensä äiti asuu hoivakodissa, isä on kuollut aikoja sitten. Veli juo minkä ehtii ja Jana kantaa mukanaan hirvittäviä muistoja lapsuudestaan.
Jana päätyy töihin kodinhoitajaksi ja saa jatkuvasti kuulla myyttiseksi nousseesta Mariasta, joka on kuollut. Eläessään nainen oli kylän varsinainen femme fatale, joka lumosi miehiä yksi toisensa jälkeen. Lumottuihin lukeutuivat myös Janan veli sekä John, josta Jana puolestaan lumoutuu, vaikka mies haisee välillä vanhalta viinalta ja on mieleltään ailahtelevainen.
Mutta sellaiseenhan Jana on tottunut. Raakuus ja väkivalta eivät ole Janalle mitään arjesta irrallaan olevia ilmiöitä vaan kiinteä osa elämää lapsuudesta saakka. Ja juuri se tässä tarinassa ravistaa, paikoin kauhistuttaa: kuvaus Janan ja Bron lapsuudesta on raastava ja murheellinen, niin paljon he joutuvat kohtaamaan kaltoinkohtelua ja hyljeksintää.
Janan suhde molempiin vanhempiin on hyvin ongelmallinen. Lapsuudessa isä on varjo, joka pimentää valon kerta toisensa jälkeen. Hänen toimintansa on tietyllä tapaa ennustettavaa ja perhe tietää, että joka perjantai, kun isä – taatto – palaa töistään kotiin, avataan pullo. Ja sitten uhka kasvaa, ja useana perjantaina sekä lapset että äiti saavat tuntea nahoissaan perheenpään vihan.
Uskonnollisen äitimuorin käyttämä väkivalta on hienovaraisempaa. Eikö sekin, että kääntää katseensa pois, ole väkivaltaa?
Ja mehän rukoilimme. Pyysimme lapsellisesti jumalalta apua. Vähemmän lapsellisesti rukoilimme kostoa. Rukoilin rukoilemasta päästyäni. Rukoilin että taatto kuolisi. Silti hän palasi kotiin joka perjantai.
Äitimuorimme uskossa perhe oli pyhä. Se piti yhtä kävi miten kävi. Ja kuoleman jälkeen perhe yhdistyi jälleen. Ihan kuin olisi elänyt päättymättömässä helvetissä.
Lähdin veljen luo on raaka, rujo ja vahvasti ruumiillinen. Se on myös suora ja kiertelemätön. Tummasävyisyys ja kielteiset tunteet ahdistavat paikoin, mutta jonkinlaisia valonpilkahduksiakin tarinasta löytyy, ettei aivan upoksiin vetiseen suohon päädytä. Lakoninen tyyli tapahtumien kuvauksessa etäännyttää sopivasti, jotta romaani ei raasta rikki, mutta ehdottomasti mieleenjäävä tämä Karin Smirnoffin esikoisromaani on.
Lähdin veljen luo on trilogian avausosa. Seuraava osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi ensi vuonna. Kuvitteellisen Smalångerin kylään Ruotsiin sijoittuva tarinaa ollaan muokkaamassa myös tv-sarjaksi.
Muualla: Kirjasta kirjaan, Hemulin kirjahylly, Kirjallisuutta ja tutkimusta ja Anun ihmeelliset matkat.
Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.