Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna

 Isä kertoi sairaudestaan ja säätiöstä. Gratia Deis oli Sveitsissä toimiva säätiö, joka kannatti ihmisten itsemääräämisoikeutta kuolemaan liittyvissä asioissa. Parantumattomasti sairaat saattoivat varata siltä ajan ja matkustaa kuolemaan rauhassa, omilla ehdoillaan. Isä oli varannut. Isä oli menossa Sveitsiin tekemään itsemurhan. Avustettu itsemurha, miten virastolta maistuva sana: avustushakemus, sosiaaliavustus, avustussurma. Itsemurha. Isä. Tyhjyys. It-sek-kyys. Kö?

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna

WSOY 2020

226 sivua

äänikirjan lukijat Anssi Niemi ja Rosanna Kemppi

kesto 10 h 50 min

Iikka Hackmanin esikoisromaani Tähän aikaan huomenna herätti huomioni kiinnostavan asetelman vuoksi: 67-vuotias Arvo saa tietää sairastavansa parantumatonta lihasrappeumatautia. Hän haluaa päättää kuolemastaan itse ja hakeutua Sveitsiin saadakseen eutanasian. Matkalle mukaan lähtee tytär Sanna, ja samalla, kun isä ja tytär matkaavat kohti Keski-Eurooppaa nykyajassa, tekee isä muistoissaan matkaa Eurooppaan 46 vuotta aiemmin. Silloin Arvo oli nuori ja interrailin myötä Euroopan ovet olivat avoinna tavallisille suomalaispojille.

Nykymaailmaan tuodaan taitavasti heijastuksia menneisyyden Euroopasta, joka on erilainen kuin se maanosa, jonka nykyään tunnemme. Kun puheenvuoro on Arvolla, hän muistelee matkaa, joka muutti paljon. Kun puheenvuoro on Sannalla, hän muistelee lapsuuttaan ja tekee tilintekoa elämänsä miesten kanssa. Ja matka kohti määränpäätä jatkuu.

Tähän aikaan huomenna on taitavasti rakennettu romaani. Pidän siitä, miten molemmista päähahmoista, Arvosta ja Sannasta, muotoutuu kokonaisia henkilöitä tunteineen ja historioineen. Pidän siitä, miten Arvo ei kutistu vain mieheksi, jonka elämä on jo takana, vaan hänestä muotoutuu henkilö, joka on todellakin ollut elossa ja elänyt. Sannan ristiriitaisia tunteita isää kohtaan kuvataan vivahteikkaasti, sortumatta osoittelemaan tai alleviivaamaan. Erityisesti pidän siitä, miten yhteinen matka Zürichiin saa sekä isän että tyttären ymmärtämään ja näkemään toisistaan jotain uutta.

Ylipäätään pidän siitä, että Hackman käsittelee haastavaa ja tunteita herättävää aihetta – ihmisen oikeutta päättää omasta kuolemastaan. Tarina ei ajaudu liian dramaattiseksi tai pateettiseksi vaan osoittaa, että kuolema on väistämätön osa elämää ja että kohti loppua voidaan päätyä monenlaisia polkuja. Romaanissa on viehättävää haikeutta yhdistettynä valoon.