"Jonkun näistä ystävistä pitäisi auttaa minua kuolemaan. Olemaan läsnä kun teen sen, kestää kaikki yllättävät mielentilat."
Anna-Leena Härkösen romaani Valomerkki* tuli luettua jo jonkin aikaa sitten, mutta kirjasta kirjoittaminen vain jäi. Aivan helpoksi en lukukokemukseni sanoiksi pukemista kokenut, mikä ehkä oli suurin syy siihen, että romaanin edelle bloggausjonossa menivät muut. Mutta nyt yritetään.
Ideana on siis se, että viisikymppinen Anita kokee olemisensa niin raskaaksi ja hankalaksi, että hän päätyy miettimään, onko jaksettava elää, vaikka väsyttää. Omissa syntymäpäiväjuhlissaan Anita nostaa kissan pöydälle:
Valomerkki on ristiriitainen. Se on masentava mutta samalla eteenpäin kuljettava. Se on ärsyttävä mutta samalla hauska. Anita ei ehkä ole kovin miellyttävä mutta kuitenkin jokin hänessä vetoaa - ja ärsyttää. Tunteettomaksi kirja ei jätä, ja se on tietenkin hyvä.
Masennusta ja jonkinlaista länsimaisen ihmisen, näin rohkenen rajata, tuskaa Härkönen kuvaa moninaisesti ja uskottavasti. Olen ymmärtänyt, että romaani pohjautuu osin omiin kokemuksiin, ja se näkynee juuri siinä, miten elämäntilannetta ristiriitaisuuksineen kuvataan. Toisaalta koin ajoittain häiritsevänä sen, että romaani-Anita sekoittui mielessäni kirjailijaan.
Dialogin taitaja Härkönen on, edelleen. Vuoropuhelu toimii eikä sanojen asettelussa muutoinkaan moitittavaa ole. Tarina etenee napakasti ja toimivasti, mutta loppuratkaisu on ehkä turhankin sovinnainen, toisaalta myös perusteltu.
Annika toteaa, että teos on itse koettava. Susa kiittää Härkösen taitoa sanoa nasevasti, Arja viihtyi kirjan parissa mutta Opus eka moittii turhauttavan epätasaista kyytiä. Marille kirjan lukeminen oli nautinto mutta Sirrille hieman väsyttävä kokemus. Hannele pitää loppua kirjan kruununa ja Hanna piti mustasta huumorista.
 |
| Anna-Leena Härkönen: Valomerkki (Otava 2017) 252 sivua |
Ideana on siis se, että viisikymppinen Anita kokee olemisensa niin raskaaksi ja hankalaksi, että hän päätyy miettimään, onko jaksettava elää, vaikka väsyttää. Omissa syntymäpäiväjuhlissaan Anita nostaa kissan pöydälle:
Nousen seisomaan. Katselen hetken ihmisiä pöytäni ääressä. Kysyn kuka heistä olisi valmis tappamaan minut.Ei ole mikään yllätys, että vapaaehtoisia ei ilmaannu pilvin pimein. Aihe on vaikea, suorastaan mahdoton, kun elämästä pitäisi olla kiitollinen ja kuolema on eristetty sivuun tavallisesta elämästä.
Valomerkki on ristiriitainen. Se on masentava mutta samalla eteenpäin kuljettava. Se on ärsyttävä mutta samalla hauska. Anita ei ehkä ole kovin miellyttävä mutta kuitenkin jokin hänessä vetoaa - ja ärsyttää. Tunteettomaksi kirja ei jätä, ja se on tietenkin hyvä.
Masennusta ja jonkinlaista länsimaisen ihmisen, näin rohkenen rajata, tuskaa Härkönen kuvaa moninaisesti ja uskottavasti. Olen ymmärtänyt, että romaani pohjautuu osin omiin kokemuksiin, ja se näkynee juuri siinä, miten elämäntilannetta ristiriitaisuuksineen kuvataan. Toisaalta koin ajoittain häiritsevänä sen, että romaani-Anita sekoittui mielessäni kirjailijaan.
Dialogin taitaja Härkönen on, edelleen. Vuoropuhelu toimii eikä sanojen asettelussa muutoinkaan moitittavaa ole. Tarina etenee napakasti ja toimivasti, mutta loppuratkaisu on ehkä turhankin sovinnainen, toisaalta myös perusteltu.
Annika toteaa, että teos on itse koettava. Susa kiittää Härkösen taitoa sanoa nasevasti, Arja viihtyi kirjan parissa mutta Opus eka moittii turhauttavan epätasaista kyytiä. Marille kirjan lukeminen oli nautinto mutta Sirrille hieman väsyttävä kokemus. Hannele pitää loppua kirjan kruununa ja Hanna piti mustasta huumorista.
Luen kaikki Härkösen kirjat. Hänellä on dialogi hallussa. Eiköhän tämäkin nähdä teatterissa ;)
VastaaPoistaHärkönen tosiaan taitaa toimivan vuoropuhelun. Sitä ihailen! Ja niin muuten luen minäkin kaikki hänen kirjansa. :)
Poista