Siirry pääsisältöön

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

"Sellaista hänen työnsä oli. Hän kertoi elämästään päivittäin kymmenille tuhansille seuraajilleen, julkaisi ja jakoi paloja itsestään kuva kerrallaan."
Anna-Kaari Hakkarainen:
Kristallipalatsi
(Tammi 2016)
Anna-Kaari Hakkaraisen romaanin Kristallipalatsi taustalla kulkee Oscar Wilde, joka maalasi muotokuvaansa uudelleen ja uudelleen. Samaan tapaan muotokuvaansa maalaa uudelleen ja uudelleen tarinan keskushenkilö Dora, bloggari, johon kaikki kiinnittyy. Dorasta on kiinnostunut yksinäinen tutkija, joka luotaa menneisyyttä ja tarkastelee pinnallista kauneutta. Oma näkökulmansa on myös Pauliinalla, joka pyristelee kohti täydellistä elämää.

Romaani kertoo paljon nykyajasta, joka on itsekeskeisyyden juhlaa ja jonka keskeinen vaatimus tuntuu olevan, että ulospäin pitää näyttää hyvältä. Sosiaalinen media vaatii esittämään itsestä kiiltokuvapuolta, ja sen bloggari Dora taitaa. Hän rakentaa itsestään tuotteen, brändin, joka kirjoittaa elämäänsä kaunistuttavista asioista ja piilottaa taka-alalle asiat, joita ei sovi näyttää. Doran ihailijat lähtevät mukaan leikkiin: "Aah, en kestä, miten kauniisti kirjoitat tapaamisestanne! Onnea vuosipäivän johdosta!"

Romaani ei kuitenkaan sorru osoittamaan syyttävällä sormella nykyaikaa vaan toteaa, että "julkinen ja intiimi alkoivat kietoutua yhteen jo 1700-luvulla". Oman kuvan ihaileva kiillottaminen on historiallinen ilmiö, jonka yksi edustaja on Oscar Wilde, mies jolla oli maine ja joka oli ensimmäinen, jolle kuuluisuus ei ollut uran lopputuote vaan sen laukaisija.
Niin Oscarkin ajatteli. Että luonto saa aikaan vain keskivertoa, ainoastaan ihminen pystyy jalostamaan, tekemään itsestään ja ympäristöstään taideteoksen. Ihminen pystyy sulkemaan pois kaiken, mikä ei sovi kuvaan.
Siten Dora totisesti toimii, vaikka aika ajoin kuvaan sopimattomien elementtien poissulkeminen vaatii vaivannäköä ja ponnisteluja. Hän tekee töitä luodakseen kuvajaisen, jota tutut ja tuntemattomat katsovat ihaillen. Toistuvat viittaukset Narkissokseen eivät ole päälleliimattuja vaan hyvin perusteltuja:
Ovatko bloggaaminen ja sosiaalinen media mahdollistaneet sen, että Narkissos on pystynyt murtamaan kirouksen? Että hänen ei tarvitsekaan istua lammen reunalla passiivisesti tuijottamassa ihanneminäänsä vaan hän voi elää sitä todeksi?
Narkissos kuoli mutta elää edelleen traagisen, itseensä rakastuneen olennon myyttinä. Onko myös elämäjulkaiseminen tie kuolemattomuuteen? kysyy tutkija ja pohtii myöhemmin:
Ensin ajattelin, että koko aikamme on sairastunut sekä narsismiin että skopofiliaan. Mutta ehkä kyse on vain tarpeesta olla elossa - ei ainoastaan olemassa.
Samaan aikaan, kun Dora luo elämästään kiiltokuvaa, hän saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Häntä pyydetään kirjoittamaan kirja. Arvata saattaa, että projekti ei käynnisty vauhdilla, kun pitää hankkia kukkia ja matkustaa Pariisiin ja sisustaa ja kirjoittaa blogia ja suunnitella kirjan julkaisujuhlia.
Kirja oli lopulta sivuasia, sivutuote. Tärkeintä olivat juhlat, ne loivat tunnelman koko projektille. Ne kaikki tulisivat muistamaan. Kirjat unohtuivat, maailma oli täynnä niitä, klassikkojakin myytiin muutamalla kymmenellä sentillä kirjastojen poistohyllyissä, kirpputoreilta niitä sai toisinaan ilmaiseksi. Mutta täydellisiä juhlia ei unohtaisi kukaan, Doran ystävien ja fanien blogit ja Facebook-sivut ja Instagram-tilit täyttyisivät juhlissa otetuista kuvista ja niistä puhuttaisiin vielä vuosien päästä. 
Kuva kirjallisuuden viihteeellisyydestä ei ole järin mairitteleva, mutta totuus siinä piilee, vaikka toista haluaisin uskoa. Helsingin kirjamessuilla yleisömagneetteja ovat kuulemma tänä vuonna olleet esimerkiksi Cheek ja eräs murhaleski, joihin liittyvien teosten kirjalliseen arvoon en ota kantaa, koska en ole niitä lukenut. En silti voi olla toivomatta, että vähintään yhtä suuria yleisöryntäyksiä saisivat aikaan ne monet hurjan hienot kirjat, joita tänäkin vuonna on ilmestynyt ja joiden joukkoon Kristallipalatsi eittämättä lukeutuu.

Anna-Kaari Hakkarainen on onnistunut teoksessaan valtavan hyvin: Kristallipalatsi on kirjallinen kristalli. Kansien väliin asettuu tarina, joka on sopivasti mystinen ja säkenöivä niin, että sen haluaisi aloittaa uudelleen hetimiten, kun kirjan on saanut loppuun. Romaani tarjoaa oivalluksia ja ajattelemisen aihetta kuvatessaan nykyaikaa samalla sekä raadollisesti että huikean kauniisti.

Vaikka Kristallipalatsi on runsas, on se myös hyvin hallittu. Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi ja viimeistellyin, kirkkain lausein. Romaani tarjoaa lukijalleen loistavan elämyksen.

"Hakkarainen kertoo tarinaa tavalla, joka tekee lukemisesta nautinnon", sanoo Krista. Kiinnostava ja hallittu, kiittelee Omppu. "Hieno, vangitseva kirja", arvioi Arja. Maisku huomauttaa tarinan olevan jo lähellä täysosumaa. "Tyylikäs aikalaisromaani", luonnehtii Tani.

Kommentit

  1. Tästä kirjasta on paljon innostuneita postauksia. Monipuolinen esittelysi sai minut totisesti vakuuttumaan. Ei kun kirjastojonoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä uskallan kyllä lämpimästi suositella!

      Poista
  2. Etsin sinun linkkiä päivällä, mutta löysin vasta nyt. Kyllä minäkin tästä pidin. Tuomitsin jäämään.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…