Tuhto sanoi vielä, että luotsaamisen taito periytyi sukupolvelta toiselle. Jos meri tyyntyi, tiesi olevansa tuulensuojassa. Silloin oli edettävä hitaasti. Onnettomuuksia tulisi aina olemaan. Haaksirikkoja. Sinäkin olit kuulemma selviytynyt yhdestä haaksirikosta viisikymmentäluvulla. Halusin kuulla lisää, mutta Tuhto sanoi, ettei siitä saanut puhua. Meri ei rakasta ketään, poikasi kuiskasi.
Röödilän satama on kielletty 11-vuotiaalta Frejalta. Sinne ei saa mennä, vaikka satamaan ovat saapumassa komeat Saukko-laivat ja niillä seilaavat sillinpyytäjät.
Laivat eivät ole syypää kieltoon mennä Röödilään. Laivoja vaarallisempia ovat Luotoset, ja he Freijaa vasta kiinnostavatkin. Erityisesti häntä kiinnostaa Torsti Luotonen, joka on Freijan isä. Siitä tosiasiasta ei vain juuri puhuta, sillä ylväällä sillinpyytäjällä on perhe Röödilässä.
Freija kuitenkin löytää mahdollisuutensa päästä katsomaan laivoja. Kovin lähelle isäänsä hän sen sijaan ei pääse, mutta Torstin poika Tuhto on Freijalle mahdollisuus kurkistaa edes hitusen verran siihen maailmaan, missä lasten yhteinen isä elää. Eikä välttämättä kaikki paljastuva ole niin kaunista kuin isäänsä ihaileva tyttö odottaa.
Freijan äiti on Kainuusta kotoisin mutta tytär tuntee omakseen rannikon ja meren. Freijan isoisän kirjeet tyttärelleen taustoittavat niin Esterin kuin Torstinkin hahmoja. Selviää, miten Freijan vanhemmat kohtasivat ja miksi äiti suhtautuu niin nurjasti mereen.
Kaksiosaisen romaanin toisessa osassa ollaan poissa rannikolta ja Kemiönsaaren tuoreiden varhaisperunoiden luota. Freija on kasvanut aikuiseksi mutta isä ei jätä häntä rauhaan. Hän haluaa saada selvää, mitä isälle tapahtui, ja hän päättää palata vuosien jälkeen takaisin Röödilään. Hän kaipaa merta ja sitä, mitä joskus oli.
Voisin kirjoittaa kokonaisvaltaisesta kivusta, jota ihminen tuntee, kun merta ei enää ole. Ekosysteemi tuhoutuu, lajit kuolevat, ihminenkin kuolee. Aaltojen tilalle jää pelkkä kuiva allas tai aavikko tai suolatasanko, rajattomuus muuttuu rajoiksi, pakopaikasta tulee vankila.
Aikuisuus ja välimatka auttavat Freijaa vähitellen ymmärtämään enemmän kuin mihin hän lapsena kykeni. Hän joutuu kohtaamaan tosiasioita ja pohtimaan, mitä voi antaa anteeksi. Entä mitä hänelle merkitsee meri, joka on ollut hänelle aina niin rakas ja joka sekä yhdisti hänet isäänsä että erotti?
Sillinpyytäjä on kadonnutta elinkeinoa eloisasti kuvaava kertomus, jossa meren pauhu on alati läsnä. Romaani katselee henkilöitään lämmöllä ja ymmärtäen, vaikka kaikki ei suinkaan ole kaunista. Henkilöhahmot ovat rikkinäisiä mutta samalla kokonaisia ja ymmärrettäviä kaikessa keskeneräisyydessään.
Pidin suuresti Karoliina Niskasen Muamo-romaanista, ja odotukseni olivatkin korkealla Sillinpyytäjän suhteen. Kirjaa kannatti odottaa ja ennen kaikkea sydämeen hiipivä kertomus kannatti lukea.
On musertavaa ymmärtää, että aina lopulta koittaa aika, jolloin jokin sattumanvarainen hetki kahden ihmisen välillä jää viimeiseksi. Viimeinen katse, kosketus, viimeiset sanat. Viimeinen kädenpuristus tai nyökkäys, ja yhtäkkiä toinen vain katoaa. Eikä sitä silloin tajua tai edes muista jälkikäteen. Miltä toinen silloin näytti tai tuntui. Millainen asento hänellä oli, millainen ilme. Vuodet vain vierivät, ja toinen on poissa.
Kuulostaapa mielenkiintoiselta. Tuntuu siltä, ettei ole ihan samalla kaavalla kuin historialliset romaanit yleensä. Jotenkin olen viime aikoina vierastanut historiallisia romaaneja, vaikka aikoinaan oli lempigenreni (tai yksi niistä).
VastaaPoistaTämä ei ilmeisesti ole sellainen selkeä pisteestä A pisteeseen B juonivetoisesti etenevä romaani. Pitää lisätä kuuntelulistalle. Kiitos vinkistä 🙂
VastaaPoista”Sydämeen hiipivä kertomus”, kauniisti sanottu. Tämä on aiheensa puolesta vaikuttanut aika erilaiselta kuin Muamo, mutta uskon kyllä, että Niskasen taidot eivät ole kadonneet mihinkään. Minulla on mielessä yksi kesäreissu, johon tämä on täydellistä lukemista, jos reissu vaan onnistuu.
VastaaPoista