ja sitten Johannes kuulee äänen joka sanoo että pian hänen on päätettävä ja se on Peterin ääni, mutta mitä ihmettä Peter oikein tarkoittaa? Johannes ei ymmärrä ollenkaan, ei ollenkaan, hän ajattelee ja sitten hän kääntyy ja rannalla seisoo Peter, aivan kuten äskenkin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut ja Johannes ajattelee että Peter tekee hänestä pilaa ja nyt hänen täytyy antaa takaisin samalla mitalla ja Johannes menee rantaan ja hän näkee Peterin seisovan siinä katselemassa merelle ja Johannes miettii mitä tekisi, täytyyhän hänen herättää Peter joka seisoo siinä, vanha mies katselee merelle, ehkä hän voisi ottaa pienen kiven ja heittää sillä Peteriä? sen totta vie teenkin, Johannes ajattelee ja hän kumartuu varovasti, jotta Peter ei kuulisi mitä hän tekee, ja löytää pikkuruisen pikkukiven ja oikaisee varovasti selkänsä, nostaa kiven päänsä päälle ja sitten hän heittää kiven kevyesti kaaressa ja kivi putoaa ja kivi osuu Peterin selkään mutta mitä ihmettä, mitä ihmettä, kivi menee suoraan Peterin selän läpi ja osuu isoon pyöreään rantakiveen ja singahtaa vesirajaan, mitä ihmettä, mitä tämä nyt on? Johannes ajattelee ja hän hieraisee silmiään ja sitten häntä alkaa suututtaa tai pelottaa ja hän ottaa isomman kiven ja nostaa sen päänsä taakse ja heittää sen täysin voimin Peterin selkää kohti ja kivi menee, sekin menee, suoraan Peterin selän läpi ja loiskahtaa veteen. Ei voi olla totta, Johannes ajattelee. Ei voi olla.
Nobel-palkittu norjalainen Jon Fosse on minulle uusi tuttavuus. Kiinnostukseni heräsi, kun bongasin kirjasomesta joitakin myönteisiä postauksia Fossen teoksesta Aamu ja ilta. Ja hyvä niin!
Pienoisromaanissa on kysymys elämän ääripäistä. Pienen lapsen nimeksi tulee Johannes, ja hänestä tulee kalastaja. Sitten koittaa aika, kun kalastaja nimeltään Johannes siirtyy ajasta ikuisuuteen, jättää maallisen taipaleensa. Yhteyksiä Raamattuun ei tarvitse kaukaa etsiä.
Aamu ja ilta on pakahduttavan upea teos. Ensiksikin se on tyyliltään kiehtova: pisteitä käytetään hyvin säästeliäästi ja jotkin virkkeet ulottuvat sivulle toisensa perään. Se ei kuitenkaan saa kaipaamaan pisteen tuomaa hengähdystaukoa vaan rytmi kannattaa taitavasti, tekstin poljentoon on miellyttävää antautua. Kokenut suomentaja Katriina Huttunen on tehnyt erinomaista työtä.
Ja sitten on itse tarina, se miten syntymää seuraa kuolema, miten kuoleman lähestyessä läsnä ovat kaikki tärkeät, hekin jotka ovat jo menneet. Ja siinä kaikessa on jotain kovin melankolista ja samalla lohdullista.
Aamu ja ilta on koruttomuudessaan vaikuttava ja mieleenjäävä. Se, miten se kuvaa yksilöä ja tämän elämänkulkua, hellii sielua. Suosittelen lämpimästi!
Muualla: Jorman lukunurkka ja Marjatan kirjat ja mietteet.
Helmet 2025 -lukuhaaste: 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon – Katriina Huttunen on saanut Tanskan valtion taiderahaston kääntäjäpalkinnon ja Kaarlen palkinnon.
Ihan uusi tuttavuus minulle, vaikka nimen olen kuullutkin. Pienoisromaani voisi olla hyvä paikka aloittaa tutustumista, kun pääsisi ajallisesti ehkä helpomalla. Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta.
VastaaPoista