Kolme taloa tällä puolen jokea ovat lähempänä toisiaan kuin Santaniemellä. Pienempiäkin ne ovat. Eeva odottaa pisimmässä ja matalimmassa talossa, jonka toisessa päässä ovat asunnot ja toisessa eläinten tilat. Piipusta nousee savu ja ikkunoissa on valot. Lunta ei ole edelleenkään satanut, ja tänä aamuna pimeys on raskas ja tiheä. On helppo nähdä väärin, ja päättelenkin nopeasti näkeväni väärin, kun näen talon katolla varjoja. Ei varjoja. Pelkkää aamuhämärää. En ota varjoja mukaani synnyttävän naisen luo, en nähnyt enkä kuullut sitä mikä katolla odotti, ja jos jotain näin, ajattelen itsekseni, niin enkeleitä. Teen ristinmerkin kolme kertaa ja astun ulko-ovesta takaperin sisään. Pidän katseeni ovessa, kunnes se on kokonaan kiinni.
Vuonna 1859 Priita-Kaisa päättää jättää kotimaisemansa Sodankylässä. Hän suuntaa suksensa kohti pohjoista ja lähtee kahden poikansa kanssa matkalle, jonka määränpäänä on Pykeija.
Pykeijassa odottavat runsaat kalansaaliit, tai ainakin sellaisista on kuultu huhuja. Siellä Priita-Kaisa kenties voi aloittaa muutoinkin alusta ja jättää taakseen menneisyytensä, joka ei ole ainakaan kirkon silmissä puhtoinen, onhan nainen joutunut kirkon kurinpitotoimien kohteeksi. Ehkä äitinsä kanssa matkaavat isättömät pojat eivät herätä pohjoisessa puheita tai ihmetystä.
Matka on pitkä, niin kilometreissä kuin ajassa mitattuna, myös henkisesti. Taipaleellaan Priita-Kaisa kohtaa monenlaisia ihmisiä eikä aina saa myötämielisyyttä osakseen. Kyllä toki sitäkin, ja hänen parantajantaitonsa tunnistetaan. Hän voi kyetä auttamaan silloinkin, kun tilanne vaikuttaa toivottomalta, kantaahan hän sisällään perintönä saamaansa parantajan voimaa.
Niin ei käy usein. Yleensä se on kuin sataisi harvakseltaan: pisaroita kaikkialla, mutta en muista joka ikistä pisaraa enkä joka ikistä tapahtumaakaan. Niin ei käy joka kerta kun kosketan jotakuta. Tartun ihmiseen kädelläni, ohimennen, koska hän liukastui, oli ehkä kaatumaisillaan, tervehdin, leikkisässä yhteydessä kosketan kädelläni olkapäätä, selkää, käsivartta, poskea, ja se on erilaista, se on jotain aivan toista, jo ennen kosketusta tunnen imun, en voi keskeyttää liikettä kun se on läsnä, sen enempää kuin kivikään voi lakata putoamasta. Käteni käy raskaaksi, se muuttuu kahdeksi, yksi käsi laskeutuu olkavarrelle ja suuni lausuu aiotun tervehdyksen ja samalla toinen käsi vajoaa sisään, teroitettuna viikatteena se leikkaa suoraan ytimeen, se on kuin putoamista, minä putoan ihmiseen, sormet tavoittelevat jotain, ne tavoittelevat aina jotain tiettyä, ikkuna avautuu ja minä näen. Joskus näen kaikkea loistavaa ja hyvää, kaivattuja lapsia, jälleennäkemisiä, yllättävää apua ja mahdollisuuksia, mutta useammin näen varjoja, mustat varjot lankeavat ihmisten ylle ja ennustavat sairautta, kuolemaa, surua, vaikeita tilanteita; mitä pidemmät varjot, sen synkempi viesti. Yksittäisinä kertoina näen jotain kouraantuntuvaa, kuten lapsuuden lehmän, lehmä oli harhautunut suolle, ei lähisuolle vaan puronmutkan toiselle puolelle, silloin siskoni tukka näytti minulle, missä lehmä oli.
Priita-Kaisan hahmo on moninainen ja saa miettimään paljonkin sitä, minkälaista on elää naisena 1800-luvulla, kun yhteisön normit ovat tiukat eikä naimatonta äiti-ihmistä katsota hyvällä. Hänen tarinansa saa myös miettimään, miten paljon vaatii rohkeutta lähteä lasten kanssa pitkälle matkalle keskellä talvea aikana, jolloin mukavuuksia ei liiemmin ole tarjolla ja matkaajien on pakko luottaa kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Toisaalta romaanin päähenkilö osaa monenlaista ja hänen pärjäämiseensä voi luottaa ilman uskottavuuden rajojen tarpeetonta venyttämistä.
Priita-Kaisan rohkeus ei ulotu vain matkantekoon ja arjen askareisiin vaan hän uskaltaa myös luottaa tunteisiinsa. Kun hän tapaa miehen, joka saa hänen tunteensa leimahtamaan, hän on valmis uskomaan rakkauteen, joka ei tälläkään kertaa ole sallittua laatua.
Ihastuin Jäämeren laulussa moniin seikkoihin. Ennen kaikkea vaikutuin siitä, miten oleellinen osa romaanin maailmaa luonto on. Se ei ole vain maisemaa, jossa kuljetaan, vaan ihmiset elävät vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.
– Hyvä, minä vastaan, ja minulle tulee se hyvä tunne, että kaikki liittyy yhteen, joki kuohuu kovaa korvissa niin kuin se virtaisi aivan pääni vierestä, pilvet viuhuvat taivaalla, viuh, viuh, niin kuin taivas alkaisi hiuksistani. Aurinko rätisee, kun se osuu poskeeni ja painooni maata vasten, me kuulumme yhteen, maa ja minä. Ja taivas. Ja joki.
Ingeborg Arvolan palkittu teos avaa vaikuttavasti ja elävästi kveenien, Norjaan asettuneiden suomensukuisten, historiaa. Kuvaus on niin kiehtovaa, että tapahtumat kulkevat kuvina mielessä, ja jäänkin innolla odottamaan kirjailijan suvusta kertovan Ruijan rannalla -sarjan seuraavaa osaa.
Muualla: Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi.
Helmet 2025 -lukuhaaste: 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.