Ääneen sanottuna ajatus kuulosti Ulrikasta entistä vieraammalta. Hänkö joutuisi valvomaan, miten vaivaiset kyyröttäisivät syömässä. Hänkö paimentaisi kirkkoon koko sekalaisen lauman, kokoon kuivuneet vanhukset ja itsekseen hupattavat hourut. Harmaat koiperhoset. Vähitellen myös hän itse kuluisi raudanharmaaksi, kampaisi hiuksensa tiukasti taaksepäin ja puristaisi huulensa kireäksi kukkaron suuksi. Hän vyöttäisi mustan pukunsa mustalla nahkavyöllä, jolla kilkkaisi avainnippu kuin vanginvartijalla. Puvun pitsikaulus ulottuisi korviin saakka, raapisi ihoa, kätkisi alleen surullisen, kuihtuneen kaulaheltan.
Ulrikan elämä mullistuu kertaheitolla. Pyrkimykset saavuttaa arvostusta pikkukaupungissa pyyhkiytyvät olemattomiin, kun Ulrikasta tulee yllättäen leski. Kutsun rouvasyhdistyksen jäseneksi saa heittää menemään, kun menehtynyt puoliso jättää jälkeensä vain velkaa.
1800-luvun lopun maailma piirtyy esiin vakuuttavasti, kun Ulrika joutuu tekemään ratkaisuja tulevaisuudestaan tilanteessa, jossa yhteiskunnallinen turvaverkko on kovin olematon. Yhteiskunnan alimmilta portailta löytyvät hoitolaiset, joita Ulrika päätyy kaitsemaan Hämeeseen. Hänestä tulee vaivaiskodin johtajatar, ja huonolle hoidolle jääneestä talosta hän löytää ukonrahjuksia ja eukkoja, joiden yläpuolelle hän itsensä visusti asettaa.
Seuraa vuosi, jonka aikana Ulrika oppii paljon uutta niin vaivaiskodin johtamisesta, hoitolaisista kuin itsestään. Läsnä on myös hänen oma henkilöhistoriansa, joka asettaa Ulrikan ajatusmaailmalle ja toimille kiinnostavan kehyksen.
Ulrika kuunteli tiskaajien puheenpartta. Ollaan illallaki viälä pesemäs, Lyyti moitti. En mä ny mitään kilpatyätä rupee tekee, Viinu vastasi. Samalla tavalla hitaasti paarustaen oli äitikin varmasti puhunut Hämeestä muuttaessaan, Ulrika mietti. Hän saattoi kuvitella, miten kummalliselta Äpärä-Pietan puheen oli täytynyt Saimaan rantojen räkänokista kuulostaa ja miten äiti oli taistellut oppiakseen heidän murteensa, pyöreän ja nopeasti kulkevan, etteivät toiset enää huutelisi. Siitäkin äiti oli lukkarinrouvaksi päästyään koulinut itsensä eroon.
Ulrika on hahmo, jonka katseen kautta ympäröivää maailmaa tarkastellaan. Pieniä välähdyksiä tosin saadaan myös nuoren miehen ajatuksista, kun kerronnan lomasta löytyy Ulrikan Väinö-pojan lyhyehköjä päiväkirjamerkintöjä. Alkuun saatoin hieman pohtia niiden tarpeellisuutta mutta lopulta ne kuitenkin toivat kiinnostavaa näkökulmaa maailmasta, josta Ulrika vaivaiskotia johtaessaan vähitellen erkaantuu.
Valkenee kaukainen ranta on historiantutkija Johanna Annolan ensimmäinen historiallinen romaani. Kerronnasta välittyy vahva asiantuntemus, niin varmalla otteella kirjailija lukijansa 1800-luvun lopulle johdattaa. Vaivaiskotien historian tutkimuksesta karttunut tieto on siirtynyt taidolla kaunokirjallisten kansien väliin: kieli on kaunista ja tyyli onnistunutta.
Paitsi että Annolan romaani on hieno kuvaus elämästä 1800-luvulla on se myös hyvin kiinnostava matka ihmisyyteen. Ulrikasta muotoutuu kokonainen hahmo epävarmuuksineen ja haaveineen, ja hänen asemansa epävarmuus muistuttaa vaikuttavasti siitä, miten vähän ihmisillä on saattanut olla vaihtoehtoja – hoitolaisista puhumattakaan. Tarina kasvaa edetessään ja pitää mainiosti otteessaan loppuun saakka. Se saa toivomaan, että kirjailija tarttuisi jatkossakin historiallisiin aiheisiin.
Vaivaistalolla käydessään Laurittula oli kurkistanut naisten tupaankin, jossa hoitolaiset istuivat rukkeineen ja hahtuvavakkoineen. Lyytin lapset makasivat kehdoissa kakluunin edessä. Pitäjän uusimmat elätit, mies totesi lapset huomattuaan, aivan kuten Ulrika oli uumoillutkin. Ulrika katsoi tyttöjen pieniä kasvoja ja yritti nähdä saman kuin Laurittula. Lapset katsoivat takaisin tummansinisillä silmillään, eikä Ulrikan mieleen tullut vaivaishoito vaan talvisen illan taivas.
Muualla: Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa
Helmet 2024 -lukuhaaste: 33. Kirjassa muutetaan maalle.
Hieno kirja, joka teki näkyväksi vaiettua historiaa, vaivaistataloja ja vammaisten kohtelua.
VastaaPoistaKirja kuulostaa sellaiselta, josta minäkin pitäisin.
VastaaPoistaOijoi, tämä kuulostaa ihan minun kirjaltani. 1800-luku on yleensä historiallisissa romaaneissa lempivuosisatani. Ja vaivaistalojen historia kuulostaa kiinnostavalta näkökulmalta.
VastaaPoista