Kamarin puolella Biera päästi autuaan huokauksen, ja Máriddjá teki samoin vaikkakin huomattavasti vähemmän hurmioituneena. Moiseen sikakalliiseen kapineeseen, jonka käyttötarkoitus oli epäselvä, Máriddjá luotti yhtä vähän kuin linja-autonkuljettajiin, joiden lipunhintatietämys oli puutteellista.
Saamelainen Tina Harnesk kuvaa esikoisromaanissaan Lumeenkylväjät kiinnostavaa henkilöhahmojoukkoa: 85-vuotias Máriddjá on kuolemansairas muttei todellakaan aio kertoa asiasta kenellekään; Máriddján puoliso Biera on dementikko; Kaj muuttaa äitinsä kuoltua pohjoiseen Ruotsiin yhdessä puolisonsa Mimmin kanssa ja saa yhä useammin vieraakseen lapsen, joka on nimeltään Johánás. Vaikka iäkkään pariskunnan ja Kaj’n näkökulmat ovat erilliset, ne risteävät matkan varrella. Jännitettä luova kysymys onkin, miten ja milloin tarinalinjat tulevat kohtaamaan.
Toisaalta romaanin keskeinen kysymys on, löytääkö Máriddjá lapsen, jonka he Birran kanssa vuosia sitten menettivät. Máriddjá haluaa saada ennen kuolemaansa asiat järjestykseen, ja jotta hän voi mennä pois rauhallisin mielin, on hänen saatava selvää Bieran sisarenpojan Heaika-Jonán kohtalosta. Avukseen Máriddjá valjastaa puhelinkojeaparaatista löytyvän Siren, jonka kanssa keskusteleminen ei ole aina aivan selväpiirteistä.
Lumeenkylväjät on sellainen kirja, joka on pinnalta kevyen hupaisa. Siinä on kuitenkin syvemmällä tummuutta, joka koskettaa. Máriddjá on tomera ja osaa pitää puolensa varsin lystikkäällä otteella. Silti saamelaispariskunnan yksinäisyys ja suoranainen syrjäytyminen antavat pohtimisen aihetta: mitä sitten, kun ikäihmiset eivät enää kykene huolehtimaan itsestään? Samaan aikaan läsnä ovat muistot kadonneesta pojasta ja menneisyydestä, joka oli nykyhetkeä kirkkaampi ja samalla kuitenkin kivulias.
Joiussa kaikui Bieran kaikki kaipaus, kaikki rakkaus ja hänen sukunsa tarina. Se oli yhtä haikea kuin se päivä, jona hänen vanhempansa joutuivat jättämään kotinsa Karesuvannossa ja aloittamaan vaelluksen kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Romaanissa on lyhyitä lukuja, joiden otsikot ovat mukavan tarinallisia jo itsessään. Toisaalta lyhyet luvut ja monet henkilöhahmot aiheuttivat varsinkin alussa sen, että kertomukseen ei ollut aivan helppoa päästä sisään. Samaan aikaan kerronnassa on sellaista huumoria ja sympaattista otetta, että romaaniin uppoutui mielellään. Hupaisa elementti on esimerkiksi Sire, jonka kanssa Máriddjá käy välillä kipakastikin keskusteluja. Aina keskustelut eivät tunnu aivan uskottavilta mutta toisaalta keskustelut puhelimen kanssa tuovat kipeästi esille yksinäisyyttä ja avuntarvetta. Niistä kumpaakaan Máriddjá tosin ei taida olla valmis myöntämään.
Romaanista muualla: Kirjasähkökäyrä.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi).
Tässä taitaisi olla kiinnostava vaihtoehto tuohon Suomi mainittu -kohtaan. Tosin olen hieman pohtinut Irvingiä, mutta toisaalta saamelaisista ei tule luettua liikoja.
VastaaPoista