Olen elänyt elämäni murheellisinta kevättä. Suruun olen etsinyt jonkinlaista selitystä ja vertaistukea kirjoista, jotka käsittelevät menetyksiä ja surutyötä.
Kun sade vain jatkui ja minä yritin pitää pääni pinnalla vedenpaisumuksessa, jokin uusi sai alkunsa. Usein heräsin kulmat kurtussa. Olin nähnyt taas unta haukoista. Aloin nähdä yhtenään haukkaunia. Englannin kielen ”petolintua” tarkoittava raptor on omaksuttu latinasta, jonka raptor tarkoittaa ”ryöstäjää” ja on johdos verbistä rapere, ”temmata”. Ryöstää. Temmata. Unteni haukat olivat kanahaukkoja, usein yksi tietty.
Helen Macdonaldin H niin kuin haukka herätti runsaasti myönteistä huomiota kirjablogeissa ilmestymisvuonnaan. Kirjailija on menettänyt äkillisesti isänsä ja purkaa suruaan paneutumalla haukkametsästykseen. Hän hankkii itselleen kanahaukan Mabelin ja kuvaa teoksessa niin haukan kouluttamista kuin menetystään ja tunteitaan suuren elämänmuutoksen äärellä.
Teoksesta suuri osa on haukkametsästyksen ja haukan kouluttamisen kuvausta. Rinnalla kulkee T. H. Whiten teos epäonnistuneesta haukankasvattamisesta, ja siihen Macdonald peilaa omia kokemuksiaan. Mutta koko ajan taustalla kulkee menetyksen käsittely.
Haukkametsästys on minulle erittäin vieras harrastus. Kirjan myötä se tuli minulle tutummaksi mutta en voi sanoa siitä varsinaisesti viehättyneeni. Jollain tapaa vieroksun sitä, että harrastuksen nimissä vangitaan luontokappale, jota käytetään muiden eläinten tappamiseen. Toki surmatyöt kuuluvat luontoon, mutta en silti oikein innostunut asiaan liittyvistä kuvauksista, eikä haukankasvatus muutenkaan jaksanut kiinnostaa minua niin paljon kuin olisi ollut tarpeen.
H niin kuin haukka on kaunis teos surusta ja sopeutumisesta elämään ilman isää. Vaikka se tarjosi jossain määrin kaipaamaani vertaistukea, en innostunut omakohtaisesta tietokirjailta ihan niin paljon kuin etukäteen odotin.
Kirjakimara-blogissa innostuttiin minua enemmän.
**********
Luopuminen voi olla vaikeaa tai helpottavaa. Yleensä se on sitä kivuliaampaa, mitä merkityksellisempi asia meille on kyseessä. Jokapäiväinen elämä on jatkuvaa asioista luopumista. Jätämme hyvästejä asioille, tilanteille ja ihmisille. Suurin osa kokemuksistamme ja kohtaamisistamme menee ohi huomaamatta, osa jättää meihin kaihon tai keskeneräisyyden tunteen.
Minulle on jo pitkään ollut selvää, että elämään kuuluu olennaisesti luopuminen. Tietoisuus ei kuitenkaan ole tehnyt luopumisesta tai sen hyväksymisestä oikeastaan helpompaa. Terapeutti Marika Rosenborgin tietokirja Luopumisen kauneus tarjoaa avaimia elämän yllättävien ja epämieluisien käänteiden hyväksymiseen.
Teos on miellyttävästi kirjoitettu ja kuvaa lempeästi sitä, miten vaikeaa luopuminen voi olla ja miten tärkeää on kuitenkin hyväksyä menetykset ja jatkaa elämässä eteenpäin. Silti huomaan nyt jälkeenpäin, että mitenkään valtavia oivalluksia kirja ei jättänyt jälkeensä. Ehkä olisin saanut siitä enemmän irti, jos olisin pysähtynyt tekemään Rosenborgin tarjoamia harjoituksia – toisaalta niistä moni oli entuudestaan minulle tuttuja. Joka tapauksessa teoksesta voi olla paljon iloa vaikeiden elämänvaiheiden äärellä.
Myös Anki on lukenut Luopumisen kauneuden.
**********
Suru kuluttaa voimavaroja ja pysäyttää. Se vaatii alkuun herkeämätöntä huomiota niin, että usein surevaa voi joutua muistuttamaan hyvin konkreettisista asioista: syömisestä, lepäämisestä, pukeutumisesta ja peseytymisestä. Surua voi hoitaa vain hyväksymällä tapahtunut tosiasiana omassa elämäntarinassaan. Sille täytyy antaa sijaa ja aikaa.
Anneli Juutilaisen Lähtösi jälkeen kokoaa yhteen monenlaisia kertomuksia läheisen menettämisestä. Haastattelun teokseen ovat antaneet esimerkiksi näyttelijät Jussi Lampi ja Lena Meriläinen sekä kirjailija Kaari Utrio että poliitikko Eero Heinäluoma. Mukana on myös henkilöitä, jotka eivät ole julkisuudesta tuttuja, mutta kaikkia yhdistää suru läheisen ihmisen kuolemasta. Lopussa on psykoterapeutti ja sairaalapastori Leena Leppälän näkemyksiä surusta.
Lähtösi jälkeen tuntui suuren surun keskellä äärimmäisen tärkeältä teokselta. Osassa luvuista tunnelma on melko lohduton, eikä tietenkään ole helppoa kuunnella kokemuksia, joista osa on hyvinkin traagisia. Siksi kuuntelinkin teosta vähitellen, luku tai kaksi kerrallaan.
Koin kirjan äärellä tärkeäksi sen viestin, että surua voi elää hyvin monin tavoin ja että elämä jatkuu lopulta. Menetyksen hyväksyminen ei useinkaan ole helppoa mutta se on mahdollista ajan myötä ja erilaisten tuen muotojen avulla.
Muualla: Kirjavinkit.
**********
Jokainen syöpätarina on erilainen mutta kaikki sairastuneet jakavat ainakin yhden asian: maailma pysähtyy, kun kuulee, että kantaa kehossaan syöpää. Se on kuin täystyrmäys ensimmäisessä erässä.
Huomasin Krista Launosen ja Susanna Lehmuskosken keskustelevan teoksen Kesken kaiken jo viime syksynä, kun se julkaistiin. Jollain tapaa pelkäsin sen aihetta – kuoleman läheisyyttä – enkä silloin vielä tarttunut teokseen. Nyt kuitenkin löysin rohkeutta kuunnella kahden syöpäsairaan naisen ajatustenvaihtoa, ja hyvä niin.
Kesken kaiken sai alkunsa, kun Susanna Lehmuskosken syöpädiagnoosi yllätti ystävykset. Krista Launonen oli sairastanut jo jonkin aikaa, joten hän tiesi hyvin, mitä uutinen merkitsi. Musertava diagnoosi johti yhteisen kirjan kirjoittamiseen ja ennen kaikkea vakavan sairauden kanssa elämisen pohdintaan. Väistämättä läsnä on jatkuvasti myös kuolema, eikä Susanna Lehmuskoski ehtinyt nähdä kirjan julkaisemista.
Kesken kaiken on surullinen mutta samaan aikaan jollain tapaa kaunis ja paradoksaalisesti lohdullinen teos siitä, mitä on elää tuntien kuoleman läsnäolo. Se avaa rehellisesti ja koskettavasti syöpäsairaan arkea ja muistuttaa, miten tärkeää on nauttia elämästä. Raskaasta aiheesta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – suosittelen teosta kaikille, joita kuolema ja sairaus mietityttävät syystä tai toisesta.
Lämmin osanottoni ❤️ Minulla oli muutama vuosi sitten kausi, jolloin väkeä lähti vähän väliä. Varsinkin äitini yllättävä poismeno oli rankka kokemus. Meiju Niskalan "Sata kirjettä kuolleelle äidille" oli vapauttava, vähän jopa karnevalistinenkin lukukokemus - minulle edelleen tärkeä kirja.
VastaaPoistaSuru on raskas vieras. Minulla oli jo lainassa joskus tuo Kesken kaiken, mutta se jäi lukematta. Ongelmana oli lähinnä oma silloinen lukujumini.
VastaaPoistaTärkeältä kuulostavia kirjoja kaikki. Kirjat ja lukeminen ovat kyllä hieno tapa työstää vaikeita aiheita ja mietityttäviä asioita. ❤️
VastaaPoistaHaukkakirjaa mietin sattumalta tällä viikolla, kun kuuntelin Kuopion luonnontieteellisen museon museopedagogin esittelyä uhanalaisista eläimistä. Esillä oli tunturihaukka, joka on erittäin harvinainen Suomessa. Silti niitä salakuljetetaan Aasiaan, lemmikiksi ja haukkametsästykseen. En ole kuitenkaan ihan varma, haluanko tätä kirjaa silti lukea.
Helen Macdonald oli Helsinki Litissä, kun tuo kirjansa oli tuore, ensimmäisiä Littejä, ellei peräti ihan ensimmäinen. Kirjailijahaastattelu vaikuttaa aina ja useimmiten kiinnostusta lisäävästi. Minullekin tuo haukkakirja jäi kuitenkin melko vieraaksi.
VastaaPoistaSuru on niin iso ja monitahoinen kokemus, että se vaatiikin monenlaisia käsittelytapoja, myös erilaisia kirjoja, joista toivottavasti jokaiselle löytyy oma ja läheinen.
Minna /KBC
Otan osaa ❤️
VastaaPoistaNämä ovat sen tyyppisiä kirjoja joita en valitsisi oikein missään mielentilassa, etenkin tuo Anneli Juutilaisen kirja olisi tuskaa kuunnella. Mutta. Äitini kuoli yllättäen kaksi vuotta sitten, enkä vieläkään oikein pysty kuuntelemaan mitään missä puhutaan kuolleesta äidistä, ja esimerkiksi Sitruunakevät "feelgoodissa" kuoli mummo, ja hautajaisia kuvattiin hyvinkin yksityiskohtaisesti, enkä pystynyt kuuntelemaan van kelasin ohi. Voisi varmaan luulla, että olimme läheisiä ja tämä johtuu siitä, mutta ei, emme todellakaan olleet, ja luulen että tässä on paljon huonoa omaatuntoa, ihan helvetin paljon pahaa mieltä siitä miten eri tavalla asiat olisivat voineet mennä.