Kun Laumaan on kerran päässyt, siinä pysytään. Se jos mikä vaatii luonnetta eikä kaikista ole siihen. Heikkouttaan ei saa näyttää, muuten menettää otteen. Otteen, josta niin moni yrittää pitää turhaan kiinni. Hekin, joilla ei ole samanlaista luonteenlujuutta kuin meillä.
Taide, ihmissuhteet, menneisyys ja nykyisyys nivoutuvat yhteen Petra Forsténin esikoisromaanissa Kadonneet tytöt. Kertomuksen minäkertoja on Agnes, joka on palannut nuoruutensa kotikaupunkiin tavatakseen Lauman kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Hän istuu täpötäydessä ravintolassa ja odottaa, pyytää kaatamaan viiniä seuralaisilleen varattuihin laseihin, vaikka ketään ei näy.
Ja kun Agnes odottaa, hän palaa samalla vuosien takaiseen kesään. Silloin Agnes oli vasta muuttanut kaupunkiin eikä tuntenut oikein ketään. Sattumalta hän pääsi osaksi tyttöporukkaa, Laumaa, ja kiihkeästi halusikin olla osa sitä – olihan nyt vihdoin luvassa jotain muuta kuin yksinäisyyttä, mahdollisuus olla muutakin kuin se uusi tyttö.
Lauman jäsenet ovat Ellen, Honey, CC, Misty – ja Agnes. Erityisesti Honey, CC ja Misty jäävät etäälle, vaikeasti toisistaan erotettaviksi. He tosiaan ovat kuin lauma, joukkio, jossa yhden on vaikeaa erottua muista.
Helteisenä kesänä tytöt viettävät aikaa rannalla ja viehättyvät tarinoista, joilta vaaditaan koko ajan enemmän. Leikkiin ja leikittelyyn limittyy jotain vakavampaa, eikä ole aivan selvää, kuka leikkiä ohjaa.
Niin voisimme. Voisimme tosiaan itse päättää. Maailma oli meidän. Me olimme vapaita tekemään mitä tahansa eikä kukaan voisi sanoa, milloin leikkimme olisi ohi. Ei kukaan muu kuin me itse.
Kertomuksen vaikuttava teho onkin tunnelmassa, joka avautuu ja syvenee vähitellen. Olisi mahdollista, että kaikki olisi kesäisen kepeää ja heleää, mutta jokin kytee pinnan alla koko ajan: on kuin ilmassa väreilisi hellepäivää vääjäämätttä varjostava ukkosen uhka. Tätä varjoa Petra Forstén rakentaa taiten, painavin ja hengästyttävinkin virkkein, ja loppua kohden tuntuu siltä, että kirjaa ei vain voi laskea käsistään. On pakko saada tietää enemmän.
Ja se lopetus sitten! Taidokas huipentuma, joka ei ajaudu selittämään liikaa.
Kadonneet tytöt kertoo koskettavasti yksinäisyydestä, tyttöjen välisestä ystävyydestä ja vallankäytöstä. Keskiössä on halu olla osa joukkoa ja tulla nähdyksi, eikä toiveiden toteutuminen ole aivan mutkatonta. Keskiössä on se, miten Agnes tapahtumat näkee ja muistaa. Vuosien etäisyys voi tuoda jonkinasteista ymmärrystä mutta myös hämärtää muistoja, mikä sekin tuo kertomukseen omaa viehätystään. Kaiken kaikkiaan Kadonneet tytöt on vahva esikoisromaani, joka erottuu joukosta ja jää mieleen.
"Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani", toteaa Omppu. "Ailahteleva, aistivoimainen ja surullinen", määrittelee Helmi Kekkonen. "Hienoa, että ystävyyskuvaukset ovat lisääntyneet myös kotimaisessa kirjallisuudessa!", kiittää Kirjaluotsi.
Tätä on kehuttu. Voisi olla mielenkiintoinen kokemus!
VastaaPoistaSuosittelen!
Poista