Maatessaan aamuisin autuaana sängyssä hän antoi yksityiskohtien vyöryä ylitseen: kuvia aamiaiskattauksista Patagoniassa, tyttö levittämässä meikkivoidetta kovaksi keitetyllä kananmmunalla, shiba inu -rotuinen koira Japanissa hypähtelemässä tervehtimään omistajaansa, aavemaisen kalpeita naisia, jotka postasivat kuvia mustelmistaan – maailma pusertui yhä lähemmäksi ja ihmisten välisten yhteyksien verkko hohti niin tiheänä, että se näytti silkkikankaalta, mutta päivä ei vieläkään valjennut hänelle. Mitä tämän kaiken näkeminen oikein merkitsi?
Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä on aluksi hämmentävä. Välähdyksenomaiset hetket limittyvät ja lomittuvat, kun romaanin päähenkilö elää portaalissa ja toteuttaa sen tarjoamia mahdollisuuksia. Portaalin ansiosta hänestä on tullut esiintyjä, joka matkustaa ympäri maailmaa ja jonka kommenteilla on yhtäkkiä paljon merkitystä.
Samaan aikaan elämä portaalissa on ailahtelevaa, tempoilevaa, arvaamatonta ja armotonta. Siellä täytyy olla sanavalmis mutta tarkka sanoistaan, täytyy tietää mihin kannattaa ottaa kantaa ja miten. Ihmiset hakevat sieltä hetkellistä tyydytystä ja täyttymystä, ja poissaolo tuntuu vaikealta.
Sitten jokin muuttuu: todellinen elämä kutsuu lähes väkivaltaisesti kääntämään katseen suuntaansa. Päähenkilön on lähdettävä Ohioon, koska häntä tarvitaan siellä enemmän kuin missään muualla.
Kirjan toinen osa vie maailmaan, jossa on ihmisiä ja keskusteluja muutoinkin kuin ruutujen välityksellä. Siellä on myös ratkottavana suuria kysymyksiä ja kohdattavana elämää suurempia asioita. Portaalin poukkoilevuus vaihtuu tiiviiseen läsnäoloon, ja leikki muuttuu vakavasti otettavaksi olemiseksi. Muutos näkyy paitsi tunnelmassa, myös kerronnassa, ja siirtymä on suuri mutta samalla hallittu ja mukaansa vievä.
Kukaan ei puhu tästä on aluksi ärsyttävä mutta kummallisesti otteessaan pitävä kaikessa tarkkuudessaan ja humoristisuudessaan. Autofiktiivinen toinen osa pitää jo hyvin tehokkaasti otteessaan ja vie tunneskaalan toiseen päähän melankolisuudessaan. Kertomus on viiltävä ajankuva, joka muistuttaa siitä, mitä me olemme ja miten me olemme: jatkuvasti tässä ja samalla toisaalla, huomiomme kiinnittyneenä hetken tuohon ja seuraavassa hetkessä johonkin muuhun.
"Hieno, ristiriitainen vuoristorata", määrittelee Mitä luimme kerran. "Ei tämä mikään tuikitavallinen romaani ole", toteaa Kirjavinkkien Mikko.
Helmet 2022: 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota.
Tästä kirjasta kyllä tunnisti somen poukkoilevuuden.
VastaaPoistaSe tunnistaminen on myös vähän ahdistavaa. Toisaalta hyvää herättelyäkin.
Poista