Siirry pääsisältöön

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"

Kristin Hannah: Satakieli
WSOY 2019
Alkuteos The Nightingale 2015
Suomentanut Kaisa Kattelus
450 sivua

Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vianne on jo elämänsä ehtoopuolella ja katselee vuosikymmenten taakse.
Viime aikoina olen kuitenkin ajautunut ajattelemaan sotaa, omaa historiaani ja kaikkia lähteneitä.
Lähteneitä.
Pääosin eletään kuitenkin vuosissa 1939–44, kun elämä on hyvin erilaista kuin vuosituhannen loppua lähestyttäessä. Saksalaisia on niin Pariisissa kuin Loiren laaksossakin, ja säännöt ja ohjeet seuraavat toisiaan. Todentuntuisesti Kristin Hannah onnistuu maalaamaan lukijan eteen kuvan siitä, mitä on elää uhan ja pelon seassa.

Satakielen tarina on kiehtova ja mieleenpainuva. Henkilöhahmot ovat melko lailla yhden asian ihmisiä; hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Keskiössä olevat sisarukset Vianne ja Isabelle ovat erilaisia, mutta heissä on silti paljon samaa: molemmat tarttuvat tarmolla tärkeinä pitämiinsä asioihin. Onko toinen kuitenkaan lopulta toista rohkeampi?

Satakieli on viihdekirjallisuutta mutta juoni ei ole liian ennalta arvattava. Kieli on paikoin kömpelön oloista mutta juoni kulkee ja imee mukaansa. Suosittelen kirjaa lukijalle, joka on kiinnostunut toisen maailmansodan ajasta ja haluaa sukeltaa aiheeseen viihteellisemmän kirjallisuuden kautta.

Kristin Hannahin romaanista ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Anne.

Helmet 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Keski-kirjastojen lukuhaaste: 19. Kirjassa on sotilaita.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta!

Kommentit

  1. Viihteellisyys on onneksi keino sukeltaa sodan maailmaan kevyemmin kuin pelkkä raaka sodan väkivallan kuvaaminen. Mieheni lukee toisinaan tuollaisia raakoja sotakirjoja. En pystyisi itse niitä lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että vuosi vuodelta kykenen huonommin lukemaan kovin raakoja kuvauksia. Viihteen keinoinkin tosiaan voi sukeltaa rankkoihin maailmoihin.

      Poista
  2. Tämä oli jotenkin ristiriitainen luettava: pelkistetty ja mustavalkoinenkin hyvä - paha samoin kuin rohkea-pelkuri akselilla. Jokin Hannahin tavassa kirjoittaa, ehkä juuri tuo pieni," herttainen" kömpelyys sai lukemaan loppuun asti ja toteamaan: yksi näkemys tuosta runsaasti käsitellystä ja analysoidusta ajanjaksosta, jolllaista ei koskaan olisi saanut tapahtua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ristiriitainen tosiaankin. Alussa minua häiritsi enemmän kielen kömpelyys, mutta sitten itse tarina onnistui kyllä vetämään mukaansa. Saksaan sijoittuvia tarinoita toisen maailmansodan ajalta olen lukenut paljonkin mutta vähemmän Ranskasta saksalaismiehityksen alla.

      Poista
  3. Komppaan Maita eli joskus viihtellisyys voi olla jopa plussaa, kun aihe on rankka. En minä tätä olisi kesken jättänyt eli oli todella kiinnostava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kummasti tarina piti mukanaan. Oli siis tosiaan kiinnostava.

      Poista
  4. Minulla tämä jäi viidennen luvun jälkeen kesken. Joskus mieli kaipaa viihdyttävää lukuromaania (joo, pidän lukuromaani-sanasta :D ), mutta tässä mikään ei ainakaan alussa puhutellut minua. Se on sikäli harmi, että tästä on selvästi pidetty aika lailla.

    T. Lumiomenan Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle alku oli vaikea, ja suurimpana ongelmana oli mielestäni kieli, josta en oikein pitänyt. Sitten tarina lähti vetämään.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?