"Sillä äiti oli kuollut.
Loput isästä kuolisi hänen mukanaan, ellei kappelin ovi avautuisi. Ellei isä kävelisi käytävää pitkin eturivin penkkiin. Istuisi minun vierelleni. Puristaisi käsiään tiukasti yhteen sen vuoksi, että minun äitini oli poissa."
Max Halma tutkii perhosia. Kun äiti menehtyy, hänen jälkeensä jää erikoinen perhonen - sekä joukko kysymyksiä ilman vastauksia. Suurin kysymys on: mitä Maxin isälle tapahtui? Arvoituksen ratkominen vie Maxin lopulta Saksaan huippupianistin viimeiseksi jäävään konserttiin. Matkalla hän saa vastauksia, jotka saattavat yllättää, ja kulkee paitsi toiseen maahan, myös menneisyyteen.
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kaihoisa tarina, joka kietoo yhteen yksinäisyyttä, elettyä elämää, perhesalaisuuksia, omien juurien etsintää, musiikkia ja perhosia. Tarina on melankolinen ja tiiviisti kerrottu: paljon jää sanomatta mutta keskeinen tulee 175 sivussa sanottua. En kaivannut enempää enkä vähempää.
Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa niin kauniisti, että tarinan pariin haluaa palata jo pelkästään kielen vuoksi. Surumielisyys on kauniisti kielessä, ei päälleliimattuna, ja kaiho tulee niin liki, että sen tuntee.
Minun laillani myös Katja piti Ahokummun esikoisteoksesta. Riitta kaipasi enemmän rohkeutta, syvyyttä ja särmää mutta Tuija kiittää tiivistä tarinaa.
Helmet 2018: 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.
Loput isästä kuolisi hänen mukanaan, ellei kappelin ovi avautuisi. Ellei isä kävelisi käytävää pitkin eturivin penkkiin. Istuisi minun vierelleni. Puristaisi käsiään tiukasti yhteen sen vuoksi, että minun äitini oli poissa."
 |
| Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018) 175 sivua |
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kaihoisa tarina, joka kietoo yhteen yksinäisyyttä, elettyä elämää, perhesalaisuuksia, omien juurien etsintää, musiikkia ja perhosia. Tarina on melankolinen ja tiiviisti kerrottu: paljon jää sanomatta mutta keskeinen tulee 175 sivussa sanottua. En kaivannut enempää enkä vähempää.
Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa niin kauniisti, että tarinan pariin haluaa palata jo pelkästään kielen vuoksi. Surumielisyys on kauniisti kielessä, ei päälleliimattuna, ja kaiho tulee niin liki, että sen tuntee.
Minun laillani myös Katja piti Ahokummun esikoisteoksesta. Riitta kaipasi enemmän rohkeutta, syvyyttä ja särmää mutta Tuija kiittää tiivistä tarinaa.
Helmet 2018: 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.
Lupaava esikoisteos <3
VastaaPoistaOn tosiaan. :)
PoistaTämä on kiinnostanut minua jo pitkään, mutta en ole vieläkään saanut luettua, vaikka pinossa on koko alkuvuoden odotellut. Jospa oikeasti ihan pian, kuulostaa sellaiselta tarinalta, jota nyt vähän kaipaisin.
VastaaPoistaOikeassa hetkessä tämä on oivallinen, uskallan sanoa.
Poista