Siirry pääsisältöön

Anni Kytömäki: Kivitasku

"Laskeudun röykkiölle ja tutkin kallionkylkeä lähempää. Punertava kiviaines on täynnä soikeita, mustia silmiä. Joissain on vaalea keskusta, toiset ovat pikimustia. Kaikkia ympäröi ohut, vaalea kehä kuin auki rävähtäneet silmäluomet."

Anni Kytömäki: Kivitasku
(Gummerus 2017)
645 sivua

Anni Kytömäen Kivitaskua odotin innolla, sillä kirjailijan esikoisteos Kultarinta (2014) oli oikein vakuuttava avaus, joka antoi luvan odottaa Kytömäeltä paljon. Esikoisesta tuttua on tässä toisessakin linnun nimeä kantavassa kirjassa, mutta paljon on uutta: Henkilöt ovat uusia tuttavuuksia, Suomesta poiketaan suureen itänaapuriin ja nykyajasta aikaan ennen itsenäisyyttä. Ennen kaikkea miljöö on muuttunut: metsästä on siirrytty kalliomaisemiin, ja kivi on romaanissa tärkeä elementti.

Erityisesti viehätyinkin siitä, miten kauniisti ja elinvoimaisesti Kytömäki romaaninsa maisemia rakentaa. Kallioiden ja vesistöjen ihailijana tunsin olevani Kivitaskun maisemissa kotonani. Louhuranta sukumökkeineen oli helppo rakentaa mieleen, ja sinne palasi aina mielellään.

Louhuranta on yksi yhdistävä tekijä eri aikatasojen välillä. 1800-luvun puolivälin venäläinen Sergei, 1900-luvun puolivälin Helena ja 2010-luvun Veka kiinnittyvät kaikki, tavalla tai toisella, Louhurantaan. Yhteyttä henkilöiden ja aikojen välille ei rakenneta osoitellen ja alleviivaten vaan tasapainoisesti tilaa jättäen.

Kivitasku on sukupolviromaani ja sukutarina, joka osoittaa kauniisti sen, miten historia on osa meitä. Juuremme ovat jossain - kenties kalliossa, ehkä metsässä - ja se, mitä on ollut, vaikuttaa siihen, mitä on.
Linnan jälkeen emme enää lähteneet kolmisin kesäretkelle Riutanlahden ulkopuolelle. Kertun reviirin rajat vetäytyivät kotirannoille, puheissaankaan hän ei päässyt niitä kauemmas. En osaa edes kuvitella, mitä kaikkea meiltä jäi kuulematta.
Lukiessani huomasin pohtivani paljon sitä, miten mennyt rakentaa myös nykyisyyttä, muokkaa ihmisen minuutta. Se, miten Veka tutki perhesalaisuuksia, oli kiehtovaa, sillä samalle tutkimusmatkalle pääsi myös lukija. Omaa tutkimusmatkaansa tekevät kirjan sivuilla muutkin: esimerkiksi Sergein muuntautuminen toiseksi ja muutoksen vaikutus hänen minäkuvaansa ovat kiinnostava osa tarinan kokonaisuutta.

Romaani liikkuu eri aikatasoilla mutta pysyy ehyenä. Pakko on kuitenkin todeta, että viehätyin eniten 1800-luvun kuvauksesta. Kivi nousee materiaalina merkitykselliseen asemaan, suorastaan elämän ja kuoleman kysymykseksi, kun Katinka pyrkii saamaan Sergein vapaaksi pakkotyöstä keräämiensä kivien avulla. Nuoren naisen päättäväisyys ja tahto jäävät vaikuttavina mieleen.

Kivitasku on runsas, ja siitä löytyy monenlaisia teemoja luontosuhteesta vapaudenkaipuuseen, mielenterveydestä ihmissuhteisiin. Kytömäki kirjoittaa hyvin kauniisti ja luonnollisesti: metaforat taipuvat tavalla, jossa ei ole pakkoa.
Polku ei ole vielä paljastunut yön sylistä, mutta jalkani tuntevat reitin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kivitaskusta kirjoittavat myös Amma, Kirjaluotsi, bleue, MerviKirsi, Arja, Tuija, Jaana, Mai, Tuomas ja Kaisa.
Kirja löytyy esimerkiksi Adlibriksen* valikoimista.

Kommentit

  1. Pidin tästä kirjasta vielä enemmän kuin Kultarinnasta. Kultarinta oli mielestäni liian täyteläinen, Kivitasku on aromikas. Helenan tarina olisi kiinnostanut enemmänkin, nyt se jäi avauksen asteelle, mutta kirjassa oli kyllä riittämiin eri tasoja ja tarinoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti luonnehdittu, Mai! Minua ei olisi haitannut, vaikka romaania olisi hieman tiivistänyt - jossain kohtaa uuvutti jo. Mutta paljon Kivitasku ajateltavaa tarjoaa.

      Poista
  2. Havaintosi metaforisuuden pakottomuudesta osuu! Kirjan kaunis kuvaus ei mene koreilevaksi, ja siksi kerronta tukee sukupolvitarinaa niin, että lukija eläytyy. Kiitos oivallustekstistäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniisti Kytömäki tosiaan osaa kirjoittaa - sortumatta koreiluun. Kiitos, Tuija!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Me olimme se vihreän puutalon uusi onnellinen perhe, jolla oli vanhemmat. Ja liikaa salaisuuksia. Ehkä joku oli nähnyt kun meillä kävi poliisiauto, kenties huomannut lastensuojelun kotikäynnillä, pannut merkille miten Mikko huusi minulle pihassa. Ehkä joku lasten kavereista oli kuullut kyläillessään asioita. Mutta jos joku olikin jotain huomannut, me kaikki teeskentelimme ettei se ollut mitään."



Kaikki anteeksi on kuvaus parisuhdeväkivallasta, johon sisältyy niin laaja kavalkadi väkivallan muotoja, että tarinan asiantuntijatkin kavahtavat ja suosittelevat jo eroa. Päähenkilö Laura yrittää kuitenkin viimeiseen saakka pysyä yhdessä Mikon kanssa, vaikka Mikko lyö, uhkailee, puhuu rumasti ja satuttaa lukemattomin eri tavoin.

Laura on itsellinen nainen, joka kohtaa Mikon, eronneen kolmen lapsen isän. Alkuun kaikki vaikuttaa (tietenkin!) täydelliseltä, sillä mies osaa hurmata ja puhua kauniisti. Mutta sitten Mikon pimeä puoli alkaa kaivautua esiin ja saa vähitellen yhä enemmän til…