Dyynin päältä näkyy auringossa kimaltava meri ja loputon hiekkaranta. Ensimmäiset matkailijat ovat tulleet. Kesän ensimmäiset uimarit. He etenevät pienin askelin veteen, varpaisillaan kuin kömpelöt ballerinat, ja puhisevat joka askeleella veden kylmyyttä. Aurinko paistaa, mutta tuuli on navakka, ja merivesi on vielä viileää. Jos matkailijat tietäisivät fladan, he menisivät sinne: sen matala vesi on suloisen lämmintä, nyt jo.
Eletään 1910-lukua ja Perämeren rannalla ollaan kaukana maailman myllerryksistä. Tai siltä ainakin tuntuu, kun Iriksen elämänpiiri rajoittuu lähitienoille ja Toffe-veljestä huolehtimiseen.
Lintukoto, onnen linnake. Ranta maailman reunalla. Kaukana merellä, näkymättömissä, taivaankannen läpinäkyvä kupu kaartuu alas aaltoihin.
Tuulahduksen jostain muusta tuo kesä, jonka mukana dyyneille saapuvat Hans, Mai ja Lasse. Hekin ovat Iriksen tavoin lapsia, ja he saavat Iriksen haaveilemaan entistä vahvemmin jostain muusta.
Rannalle saapuneet lapset avaavat Irikselle oven uudenlaiseen maailmaan. Alkaa yhteisen leikin aika, ja se asettuu jonnekin lapsuuden ja uuden elämänvaiheen välimaastoon. Iris tuntee koko ajan, että kesä päättyy aikanaan, eikä tämän kesän hetkiä saa siksi menettää.
Mitä lapsuus on? Ruhjeita polvissa. Ikkunalaudalle kerättyjä kivikokoelmia. Limonadilasin ihana kylmyys, hiekka, aallot, ja pitkän päivän jälkeen tyynyn suloinen pehmeys. Ja kuitenkin kaipuu jonnekin pois, muiden seuraan.
Toffe ei ole kuin muut, ja Iris tekee parhaansa huolehtiakseen tästä. Silti veljen erityisyys aiheuttaa ristiriitoja kotonakin, eivätkä uudet ystävätkään oikein ymmärrä veljeä, joka on iso mutta käyttäytyy arvaamattomasti. Iris tietää, että Toffe taantuu eikä tule olemaan aina osana tätä maailmaa, ja sekin saa ymmärtämään, että kesä ei jatku loputtomiin. Joskus se päättyy, sää kylmenee ja rannan talot tyhjenevät.
Leikin lomassa lapsia mietityttävät kadonneet pojat. Hansin veli Måns on hävinnyt jälkiä jättämättä, eikä hän ole ainoa. Voivatko myös lapset kadota? Rannalle joskus ilmestyvät sotilaatkin tuovat kesäpäiviin tummia pilviä, eikä auringonvalo pysty kirkastamaan kaikkea huolettomaksi.
Auringon ääni on kaunis ja mukaansa houkuttava kertomus dramaattisesta kesästä ja sen seurauksista, jotka kantavat kauas, vuosikymmenten päähän. Jännite säilyy hyvin ja romaaniin tuleekin uppouduttua syvästi toivon ja pelon vuorotellessa mielessä. Lukijana haluaa tietää, mihin kaikki johtaa, ja salaisuuksia paljastetaan sopivasti niin, että loppuun saakka riittää kysymyksiä.
Anna-Kaisa Linna-Ahon romaanissa rakentuu haikeanviehättävä kuva lapsuuden valoisasta kesästä rannalla ja siitä, miten auringon eteen ajautuvat aika ajoin pilvet. Ne ovat kuin muistuttamassa siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Maailman pauhut, lapsuus, erityisyys ja leikki kietoutuvat vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, jonka kruunaa kaunis ja koskettava kerronta.
Helmet 2026 -lukuhaaste: 41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis.
Onpa kiinnostavalta vaikuttava teos. Kiitos lukuvinkistä. Pidin paljon hänen teoksestaan Paperijoutsen.
VastaaPoistaTämä kirja, kuten kirjailijakkn, on minulle aivan uusi tuttavuus. Kirjoittamasi perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
VastaaPoistaAnna-Kaisa Linna-Ahosta tiedän vain sen verran, että Paperitiikerin kansikuva näytti etäisesti tutulta. Kauniisti kirjoitat tästä Auringon ääni -kirjasta, ja kirjoituksesi sai kiinnostumaan siitä. Erityisesti kiinnostaa 1910-luku.
VastaaPoista