Olin alkanut ymmärtää, mitä Helmi oli tarkoittanut ensimmäisenä työpäivänäni varoittaessaan, että tämä paikka oli hullu. Olin kyllä kunnaneläinlääkärin sijaisuuksia tehdessäni tottunut päivystysvuoroihin ja siihen, että niiden aikana yöunet usein jäivät lyhyeksi. Olin tottunut tasaisin väliajoin omistamaan myös arkiyöt ja viikonloput työlle tavalliseen tapaan pyörivän päiväpraktiikan lisäksi. Siihen en ollut tottunut, että tuon päivystyksen lisäksi jokainen ilta ja viikonloppu oli joka tapauksessa omistettu ensisijaisesti työlle, sillä porotöihin oli oltava valmis lähtemään milloin vain, ja niitä riitti. Vapaa-aika oli sitä aikaa, mitä sattui jäämään yli.
Venla Jyrkinen kertoo omaelämäkerrallisessa Eläinlääkärinä revontulten mailla -teoksessaan siitä, miten nuori eläinlääkäri tuntee pohjoisen kutsun ja siirtää elämänsä Helsingistä Lappiin. Vuodenkierron mukaan rakentuvassa teoksessa kuljetaan kaamoksesta yöttömään yöhön ja kohti talvea rauhoittuvasta luonnosta kevätaurinkoon.
Eläinlääkärin työ ei kuitenkaan juuri rauhoitu, vaikka vuodenajat muuttuvat. Työtahti on hengästyttävän kova, kun eläinlääkäriä kaipaavat niin lemmikit kuin porot ja naudat, ja kunnaneläinlääkärille kuuluvat myös valvovan viranomaisen tehtävät.
Teoksessa kerrotaankin myös siitä, miten raskas työ vaatii veronsa ja miten jossain vaiheessa käy niin, että seuraavan syksyn poronerotusurakat alkavat ahdistaa jo ennen kuin edellinen rupeama on ehtinyt päättyä. Työuupumusta ja menetyksiä kuvataan koskettavasti, ja jotain liikuttavaa on siinä, miten unelmamaisemissaan elävä ja unelma-ammattiaan toteuttava vähitellen etsii tapaansa pärjätä työssä, joka ei tunne aikarajoja vaan vaatii lähtemään pitkälle matkalle, vaikka yöunet olisivat jääneet pariin tuntiin.
Kuten Eläinlääkärinä revontulten mailla -nimestäkin voi päätellä, on tarjolla myös Lapin eksotiikkaa. Kaikkialla Suomessa poronerotukset eivät muodosta suurta osaa työstä, ja muutoinkin pohjoisen tavat ja otteet vaativat totuttelua etelämmästä tulleelta. Lapin lumo taitaa lopulta vain tiukentaa otettaan eläinlääkäristä.
Beanaheapme”, minua vastapäätä istuva lempeäkasvoinen nainen sanoi. ”Se on saamen kielellä sellainen, joka on koiraa vailla. Tai koiransa menettänyt, kuten mekin nyt.” Nainen lausui tämän kaiken niin pehmeästi, lämpimästi ja vakaasti, niin suurella ymmärryksellä, että silmäni täyttyivät jälleen kyynelistä.
Venla Jyrkisen teos valaisee seikkaperäisesti eläinlääkärin ammatin monia puolia ja voikin olla oivallista vertaistukea varsinkin alalle hiljattain asettuneille. Riittämättömyyden ja taitamattomuuden kokemukset uupumusoireineen eivät tosin ole alakohtaisia, joten samaistumispintaa on tarjolla muillekin. Vaikeiden asioiden käsittelyn ohella kerronnassa on myös mukavaa huumoria, kun eläinlääkäri kertoo arjen sattumuksista.
Helmet 2026 -lukuhaaste: 10. Kirjassa leikataan.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.