Kaikki täällä asuvat, myös villit lapset, olivat juuri nyt verifioimattomia. Enimmäkseen sanojen takia. Yhdestä oli tehty verifioimaton, koska hän oli sanonut sotaa sodaksi, kun niin ei ollut luvallista sanoa. Toinen oli huomannut tulleensa verifioimattomaksi kirjoitettuaan verossa, että monien ihmisten tappaminen oli kansanmurha. Kolmas oli kirjattu verifioimattomaksi sen jälkeen, kun hän oli tahrannut öljy-yhtiöiden sanomalla, että ne olivat suoraan vastuussa ilmastokatastrofista. Ja neljännestä oli tullut verifioimaton, koska hän oli protestimielenosoituksessa puhunut ihmisten oikeudesta protestoida.
Tässä kummallisessa ajassa, kun uusi maailmanjärjestys on niin megatrendi kuin lähestulkoon päivittäinen ilmaisu uutisissa, en ole hirvittävän innostunut tulevaisuuteen sijoittuvista dystopioista. Silti tulin tarttuneeksi Ali Smithin romaaniin Gliff – sehän siis on tulevaisuusdystopia, jonka miljöötä ei voi pitää erityisen kauniina.
Miljöö ei ole suuresti erilainen kuin se, jonka me tunnemme. Ehkä juuri sen vuoksi lukemista värittää ajoittain varsin epämukava tunne. Toki tuo tunne kumpuaa myös ihan vain siitä, että romaanin maailmassa on jotain vihamielistä ja pelottavaa.
Rose ja Briar ovat lapsia, ja he jäävät kaksin. Heidän äitinsä jää auttamaan sisartaan ja äidin puoliso taas jättää lapset keskenään lähtiessään etsimään äitiä. Lapset jäävät autioon taloon turvanaan kokoelma säilykepurkkeja. Jotakuinkin koko ajan on selvää, että lasten on parempi pysytellä piilossa. Samaan aikaan ulkosalla pyörii väkeä, joka ympäröi taloja punaisella maalilla. Miksi? Miksi osa taloista jää rauhaan ja osan asukkaat jättävät kotinsa kiireellä huomattuaan punaisen värin kotinsa ympärillä? Epätasa-arvo on räikeää, eikä verifioimattomilla tunnu olevan juuri minkäänlaisia oikeuksia.
Jotain helpotusta epämukavuuteen tuo lasten näkökulma, vaikka samaan aikaan heille toivoo sydän syrjällään hyvää. Neuvokkaat sisarukset keksivät keinonsa pärjätä ja tuota pikaa Rose löytää hevosen, joka ei murehdi sellaisista seikoista kuin verifiointi. Siitä tulee jonkinlainen maadoittava kiinnekohta maailmassa, jossa kaikki tuntuu olevan myllerryksessä.
Seisomalla tässä avarassa salissa, joka oli alun perin rakennettu aivan muuhun tarkoitukseen, hevonen toi tänne tuulahduksen toisesta mahdollisesta maailmasta.
Hevosen nimen merkitys ei ole aivan itsestään selvä. Siihen palataan ja sitä selitetään, ja muutoinkin käy selväksi, että sanoilla luodaan maailmoja. Eletäänhän romaanissa maailmassa, jossa muun muassa ihmisiä määritellään jopa kohtalokkaasti.
Olet antanut hänelle nimeksi sanan, jolla on valtavasti eri merkityksiä, ja joka voi samaan aikaan tarkoittaa niitä kaikkia tai ei mitään niistä.
Romaanissa näytetään myös sellaista aikaa, kun Rosen ja Briarin lapsuus on jo jäänyt taakse. Silloin käy selvemmin ilmi, mitä verifioimattomuus voi tarkoittaa. Ei ole suuri juonipaljastus kertoa, että se ei tarkoita juuri mitään hyvää.
Romaanin loppuratkaisu on avoin ja huomaan jollain tapaa pitäväni siitä. Huomaan, että jonkinlainen toivon siemen elää edelleen ja saa luottamaan siihen, että synkällä dystopialla voi olla vastavoimaa. Toisaalta romaani ei sellaista suoraan lupaa, vaikka ehkä juuri sitä tässä ajassa tarvitsisi, siis tulevaisuudenuskoa. (Käypä muuten lukemassa Levottoman lukijan hienoa pohdintaa eritoten romaanin lopetuksesta!)
Vaikka Gliff on raastava ja ajoittain kovin ahdistavakin romaani, on siinä silti jotain kaunista.
Minä ja sisko, rinnakkain, puhumatta paljoakaan, suuntasimme sinne missä arvelimme kodin olevan, ja hevonen kulki meidän kanssamme, kaikessa rauhassa siinä mukana. Me kaikki kolme seurasimme raiteita toverillisesti yhdessä, aamuvarhain, kun ei ollut vielä valoisaa, yhtenä kuumana huhtikuun päivänä silloin ennen kuin säätila muuttui.
Helmet 2026 -lukuhaaste: 34. Kirjassa mennään piiloon.
Minä pidin Gliffistä paljon, vaikka en yhtä paljon kuin Vuodeajoista. Vaikka sen maailma on hirveä ja tunnelma synkkä, on lopussa toivoa. Ja Smithin tapa kirjoittaa, Drewsin suomennoksena, vie minut aina jonkinlaiseen transsiin.
VastaaPoista