Kävelemme vastikään tallattua polkua pitkin pohjoiseen päin. Korsu on kaivettu kivisen kukkulan kylkeen. Kivilohkareiden välistä kiipeää hitaasti muutama mänty, ja ne kietoutuvat toisiinsa kuin käärmeet etsiessään aurinkoa. Polkua reunustava sammal on potkittu hajalle. Vielä vähän aikaa sitten täällä oli autio metsä jossa kukaan ei käynyt. Nyt se on näyttämö. Sotanäyttämö. Toivon ettei täällä ole vaarallista kävellä. Toiset vaikuttavat täysin välinpitämättömiltä, vaikka rintama on vain kivenheiton päässä itään päin.
Osuman minäkertoja Tallgren lähtee jatkosodan aikaan rintamalle. Hän ei ole niitä, jotka odottavat sodasta seikkailua ja sankaruutta. Hän ymmärtää, että kuolema on sotatoimissa väistämättä läsnä.
Juoksuhaudoissa odotetaan paljon. Vaara on jatkuvasti läsnä mutta silti on aikaa pelata, veistää puuta ja tutustua korsun joukkuetovereihin. Rintamalla muodostuu yhteisö, jonka osanen Tallgren on, ja hänelle tutuiksi tulevat Holm, Trast, Lode ja Ståhl. Erityisesti viimeksi mainittu.
Osuma on suunnattoman kaunis romaani sodasta, veljeydestä ja rakkaudesta. Se on kauniisti sanoitettu kertomus muistoista ja siitä, miten muistoihinsa vajoaa myös eräs puu. Yhtenä kiehtovana elementtinä onkin luontoyhteys ja se, miten puut huojuvat kaiken mielettömyydenkin yläpuolella ja ovat osa elämän kiertokulkua vaikuttavassa pysyvyydessään.
Osuma on pienoisromaani, johon on sisällytetty kokonainen elämä. Se on surumielinen kertomus miesten välisestä rakkaudesta ja muistutus sodan mielettömyydestä.
Eilen tapoimme toisiamme heti tilaisuuden tullen. Tänään sota on poikkeustila joka on lakannut pätemästä. Emme enää ole vihollisia vaan ihmisiä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.