"Mitä pidemmälle viikot kuluvat, sitä etevämmin Louise tekee itsensä sekä näkymättömäksi että välttämättömäksi. Myriam ei enää soita hänelle ilmoittaakseen myöhästymisistään, eikä Mila enää kysele, milloin äiti tulee. Louise on läsnä ja kannattelee haurasta rakennelmaa."
Kehtolaulu alkaa tavalla, joka ei jätä heti rauhaan. Ensimmäisessä luvussa kuvataan toteavasti tilanne, joka on kammottava: vauva on kuollut, hänen isosiskonsa on pelastajien saapuessa vielä elossa mutta kuolee hänkin pian ja lasten hoitaja – hän ei ollut osannut kuolla.
Tarina alkaa tilanteesta, joka on oikeastaan kaikki loppu. Kun lukijalle on kerrottu lopputulos, palataan aikaisempiin tapahtumiin. Vähä vähältä keritään auki sitä, miksi päädyttiin murhanäyttämölle. Miksi Louise, jota kutsutaan herttaiseksi, joka on aiemmille hoitolapsilleen kuin toinen äiti, päätyy tappamaan kaksi pientä lasta, joista hänen on ollut määrä huolehtia? Ja hän onkin huolehtinut, niin että lasten äidin Myriamin mielestä Louise on hyvä haltia.
Louise on korvaamaton, jopa pelottavan täydellinen. Perheelle hän on lopulta lähes korvaamaton, mutta kuitenkin on jotain, mikä erottaa hänet perheestä. Hän on sivustakatsoja, joka pääosin haluaakin olla sivussa. Hänellä on omat salaisuutensa ja oma tarinansa, mutta kukaan ei tunnu niistä olevan kiinnostunut. Hän on yksinäinen ja työ on hänelle kaikki kaikessa, jopa niin kärjistetysti, että yhteys omaan tyttäreen on täysin poikki, kun nainen keskittyy kaitsemaan muiden lapsia.
Etukäteen minua pelotti tarttua Kehtolauluun, sillä aihe – lasten murhaaminen – tuntui kammottavalta. Tarina jää kuitenkin yllättävän etäiseksi, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta ei. Myriamin, Paulin, Milan, Adamin ja eritoten Louisen tarina ei mitenkään isosti kosketa, ehkäpä suurelta osin hyvin lakonisen tyylin vuoksi. Kuitenkin samaan aikaan tarina herättää paljon ajatuksia ja saa miettimään äitiyttä, valtasuhteita ja kulttuurisia piirteitä – muiden muassa. Psykologisena trillerinä Kehtolaulu on varsin toimiva, sillä se ei osoittele sormella vaan piilottaa paljon rivien väliin. Tarina ei varsinaisesti ole pelottava eikä alun jälkeen mässäile kauheuksilla. Hyytävä se silti on.
Muualla Kehtolaulusta: Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Kartanon kruunaamaton lukija ja Kulttuuri kukoistaa.
Helmet 2018: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Leïla Slimani on syntynyt Marokossa ja muuttanut sieltä 17-vuotiaana Pariisiin, missä hän asuu edelleen.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
 |
| Leïla Slimani: Kehtolaulu WSOY (2018) Alkuteos Chanson douce 2016 Suomentanut Lotta Toivanen 237 sivua |
Kehtolaulu alkaa tavalla, joka ei jätä heti rauhaan. Ensimmäisessä luvussa kuvataan toteavasti tilanne, joka on kammottava: vauva on kuollut, hänen isosiskonsa on pelastajien saapuessa vielä elossa mutta kuolee hänkin pian ja lasten hoitaja – hän ei ollut osannut kuolla.
Tarina alkaa tilanteesta, joka on oikeastaan kaikki loppu. Kun lukijalle on kerrottu lopputulos, palataan aikaisempiin tapahtumiin. Vähä vähältä keritään auki sitä, miksi päädyttiin murhanäyttämölle. Miksi Louise, jota kutsutaan herttaiseksi, joka on aiemmille hoitolapsilleen kuin toinen äiti, päätyy tappamaan kaksi pientä lasta, joista hänen on ollut määrä huolehtia? Ja hän onkin huolehtinut, niin että lasten äidin Myriamin mielestä Louise on hyvä haltia.
Louise on korvaamaton, jopa pelottavan täydellinen. Perheelle hän on lopulta lähes korvaamaton, mutta kuitenkin on jotain, mikä erottaa hänet perheestä. Hän on sivustakatsoja, joka pääosin haluaakin olla sivussa. Hänellä on omat salaisuutensa ja oma tarinansa, mutta kukaan ei tunnu niistä olevan kiinnostunut. Hän on yksinäinen ja työ on hänelle kaikki kaikessa, jopa niin kärjistetysti, että yhteys omaan tyttäreen on täysin poikki, kun nainen keskittyy kaitsemaan muiden lapsia.
Louise haluaisi kertoa. Kertoa jotakin, mitä vain, oman tarinansa, mutta hän ei uskalla. Hän vetää henkeä, kurkottaa pöydän yli sanoakseen jotakin mutta nojaakin mykkänä taaksepäin.On selvää, että lastenhoitajana työskentelevä Louise ei ole tasavertainen suhteessa perheeseen, joka hänet on palkannut. Mutta hänelläkin on keinonsa pitää kiinni ja muotoutua olennaiseksi osaksi perhettä, jonka täysivaltainen jäsen hän ei kuitenkaan ole. Vanhemmat, Myriam ja Paul, tunnistavat kyllä jollain tasolla asetelman epätasapainon mutta eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita tai halukkaita tutustumaan palkollisensa todellisuuteen – tai ehkä he eivät vain osaa. Tuntevatko he lopulta lastensa hoitajaa lainkaan? Louisen maailma jää erilliseksi, ja sitä myötä erilleen jää myös nainen itse.
Etukäteen minua pelotti tarttua Kehtolauluun, sillä aihe – lasten murhaaminen – tuntui kammottavalta. Tarina jää kuitenkin yllättävän etäiseksi, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta ei. Myriamin, Paulin, Milan, Adamin ja eritoten Louisen tarina ei mitenkään isosti kosketa, ehkäpä suurelta osin hyvin lakonisen tyylin vuoksi. Kuitenkin samaan aikaan tarina herättää paljon ajatuksia ja saa miettimään äitiyttä, valtasuhteita ja kulttuurisia piirteitä – muiden muassa. Psykologisena trillerinä Kehtolaulu on varsin toimiva, sillä se ei osoittele sormella vaan piilottaa paljon rivien väliin. Tarina ei varsinaisesti ole pelottava eikä alun jälkeen mässäile kauheuksilla. Hyytävä se silti on.
Muualla Kehtolaulusta: Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Kartanon kruunaamaton lukija ja Kulttuuri kukoistaa.
Helmet 2018: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Leïla Slimani on syntynyt Marokossa ja muuttanut sieltä 17-vuotiaana Pariisiin, missä hän asuu edelleen.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Mietin edelleenkin, että kirja toimisi paremmin, jos siinä edettäisiin kronologisesti ja loppukohtaus tulisi oikeassa kohdassa kirjan lopussa. Nyt kirjaa luetaan väärinpäin lopusta alkuun ja yritetään selittää tapahtuma. Siis en pitänyt kirjasta.
VastaaPoistaMietin tuota rakennetta lukiessani paljon, mutta minusta tuo ratkaisu toimi toisaalta hyvin. En täysin vakuuttunut romaanista mutta jotain hyvin kiinnostavaa siinä silti on.
PoistaMinustakin rakenne oli epäonnistunut. Kun tätä vielä jossain verrattiin Gone Girliin niin odotin jotain yllätystä ja kun sitä ei tullut kirja meni pettymyksen puolelle. Hieman väkinäisen oloinen tuo rakenne. Kaikki paukut on ladattu alkuun.
VastaaPoistaNo se on totta, että paljon paukkuja löytyy nimenomaan alusta. Minä olin toisaalta tyytyväinen siihen, että asia oli ikään kuin selvä heti alusta, eikä tarvinnut jännittää. En kaivannut yllätystä, vaan tuo riitti ihan hyvin.
PoistaSilti kokonaiskuva jäi laimeammaksi kuin odotin.