"Joulukuu 1943. Talojen väliin syntyy hyytäviä kuiluja. Ainoat jäljellä olevat polttopuut ovat vihreitä, ja koko kaupungissa tuoksuu savulta. Kun viisitoistavuotias Marie-Laure kävelee leipomolle, häntä paleltaa enemmän kuin koskaan."
Anthony Doerrin romaani sijoittuu keskelle eurooppalaista kuohuntaa, 1930- ja 1940-lukujen Saksaan ja Ranskaan. Kaikki kulminoituu Saint-Malon kaupunkiin Ranskan Bretagneen, elokuuhun 1944, ja tuota ajankohtaa lähestytään kuin härnäten siihen palaten ja taas siitä poistuen.
Romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat nuori ranskalaistyttö Marie-Laure ja nuori saksalaispoika Werner. Marie-Laure on sokea, Werner orpo - ja he ovat vastakkaisilla puolilla. Molempien tiet vievät kohti Atlantin rannikkoa, Saint-Maloon. Tyttö päätyy sinne isänsä kanssa, poika SS-yksikön mukana. Poika vakoilee vastarinnan radioliikennettä, tytön kodin ullakolla on salainen radiolähetin. Tytön isän hallussa on arvokas jalokivi, joka nousee romaanin motiiviksi ja jota moni halajaa.
Sodan julmuus on koko ajan läsnä, vaikka raakuuksia ei juurikaan suoraan kuvata. Valtakunnallisessa poliittisessa koulutusinstituutissa Werner joutuu kohtaamaan ikätovereidensa ja kouluttajiensa kovuuden, kun joukosta täytyy valita heikoin. Nuorison keskuudesta erottuu Wernerin ystävä Frederick, jota kiinnostavat linnut taistelemisen ja urheuden osoittamisen sijaan ja jolla on salaisuus. Epäilykset valtaavat Wernerin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole eikä oma elämä lopultakaan tunnu oikein olevan omissa käsissä, kuten Frederick on jo ehtinyt oppia. Ja kuitenkin:
Kaikki se valo jota emme näe -romaania tulee lukeneeksi pala kurkussa. Nuorille päähenkilöille, jotka edustavat voimakkaasti sodan eri puolia, toivoo hyvää. Heidän puolestaan toivoo ja pelkää, ja varsinkin Marie-Lauren haavoittuvaisuus koskettaa. On selvää, että epävakaassa tilanteessa voittajia ei ole, ja sodan aiheuttamia ruhjeita kantavat mukanaan nekin, jotka hengissä selviävät. Silti tai juuri siksi tarinassa on jotain suloisesti lohduttavaa. En lainkaan ihmettele tämän Pulitzer-palkitun romaanin suosiota: tarina on kirjoitettu kauniisti, vetävästi ja tunteisiin vetoavasti.
Kirjasta muualla:
 |
| Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015) Alkuteos All the Light We Cannot See 2014 Suomentanut Hanna Tarkka 544 sivua |
Romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat nuori ranskalaistyttö Marie-Laure ja nuori saksalaispoika Werner. Marie-Laure on sokea, Werner orpo - ja he ovat vastakkaisilla puolilla. Molempien tiet vievät kohti Atlantin rannikkoa, Saint-Maloon. Tyttö päätyy sinne isänsä kanssa, poika SS-yksikön mukana. Poika vakoilee vastarinnan radioliikennettä, tytön kodin ullakolla on salainen radiolähetin. Tytön isän hallussa on arvokas jalokivi, joka nousee romaanin motiiviksi ja jota moni halajaa.
Sodan julmuus on koko ajan läsnä, vaikka raakuuksia ei juurikaan suoraan kuvata. Valtakunnallisessa poliittisessa koulutusinstituutissa Werner joutuu kohtaamaan ikätovereidensa ja kouluttajiensa kovuuden, kun joukosta täytyy valita heikoin. Nuorison keskuudesta erottuu Wernerin ystävä Frederick, jota kiinnostavat linnut taistelemisen ja urheuden osoittamisen sijaan ja jolla on salaisuus. Epäilykset valtaavat Wernerin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole eikä oma elämä lopultakaan tunnu oikein olevan omissa käsissä, kuten Frederick on jo ehtinyt oppia. Ja kuitenkin:
Tähtivälkkeiset yöt, kasteenkimalteiset aamut, hiljaiset luostarinkäytävät, pakkoaskeettisuus - milloinkaan ennen ei Werner ole yhtä vahvasti tuntenut kuuluvansa johonkin. Milloinkaan ennen hän ei ole tuntenut samanlaista halua kuulua johonkin.Keskellä sotaa ei juuri ole tilaa valinnoille, mutta jokainen tulee edustaneeksi jotain. On saksalaisia ja ranskalaisia; on opportunisteja ja hiljaisia kapinoijia; on taistelijoita ja kohtaloonsa tyytyviä. On niitä, jotka lähtevät, ja niitä, jotka jäävät odottamaan. Radioaallot kuljettavat tärkeää tietoa ja yhdistävät jopa niin, että eri puolia edustavilta voi löytyä yhteistä kaikupohjaa.
Kaikki se valo jota emme näe -romaania tulee lukeneeksi pala kurkussa. Nuorille päähenkilöille, jotka edustavat voimakkaasti sodan eri puolia, toivoo hyvää. Heidän puolestaan toivoo ja pelkää, ja varsinkin Marie-Lauren haavoittuvaisuus koskettaa. On selvää, että epävakaassa tilanteessa voittajia ei ole, ja sodan aiheuttamia ruhjeita kantavat mukanaan nekin, jotka hengissä selviävät. Silti tai juuri siksi tarinassa on jotain suloisesti lohduttavaa. En lainkaan ihmettele tämän Pulitzer-palkitun romaanin suosiota: tarina on kirjoitettu kauniisti, vetävästi ja tunteisiin vetoavasti.
Kirjasta muualla:
Juuri tuo tunteisiin vetoavuus on saanut minut miettimään, että enpä taida tätä lukea (ainakaan vielä vähään aikaan).
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että on makukysymys, milloin tunteisiin vetoaminen vajoaa patetian puolelle. Joku lukija voi siis kokea, että tässä on jotain liikaa, mutta minä kyllä pidin.
PoistaOstin englanninkielisenä pokkarina, saa nähdä milloin ehdin lukea.
VastaaPoistaLukiessani tulin miettineeksi, että tätä voisi olla kiva lukea englanniksi tuon kauniin kielen vuoksi.
PoistaMinä vielä odottelen kirjaa kirjastosta. Voisin kyllä ostaa sen, kun olen niitä tunneihmisiä ja tykkään, että kirjan pitääkin vedota tunteisiin :)
VastaaPoistaTunneihmiselle tämä varmasti sopii. :)
PoistaTämä oli todella hieno kirja.
PoistaHienoa, että pidit!
PoistaMinuakin hiukan hirvittää, onko tämä liian kaunista kerrontaa minun makuuni... Ehkä luen tämän kuitenkin, koska historia kiehtoo ja Sara ja sinä niin tätä kehutte. :)
VastaaPoistaKannattaa ainakin yrittää. :)
PoistaEn jaksa lukea mitään suomalaisen luonnon kuvailuja, mutta merelliset kirjat menevät suoraan vereeni ja tämäkin teki sen. Suuri tarina, jossa rosoakin ja hyvä tyyli. Minustakin tämä on jollain oudolla tavalla lohtukirja <3
VastaaPoistaMinulle palasi lukiessa elävästi mieleen Bretagne jylhine rannikkoineen, kävimme siellä muutama vuosi sitten. Miljöö sai kirjan tulemaan vielä lähemmäs.
PoistaMinustakin tämä on hieno romaani: järisyttävä sotakuvaus, jossa on upeasti kuvattu myös merta, sokeutta ja Saint-Maloa. Ja minustakin tämä oli lopulta hyvin lohdullinen. Kirja, joka jätti sydämeen jäljen.
VastaaPoistaJonkinlaisen jäljen tämä tosiaan onnistui jättämään. Saint-Malo heräsi upeasti eloon kirjan sivuilla.
PoistaOstin kirjan sähköisessä formaatiissa ja yritin lukea sitä läppärin ruudulta, kunnes tausin, että hyvä kirja on menossa alustan takia pilalle...Kirja jäi odottelemaan jo pitään harkinnassani olliutta lukulaitetta... Palajan kirjoitukseesi siis myöhemmin. Sen perusteella, mitä läppärilläni sain kirjasta irti, se vaikuttaa aika ihanalta! :)
VastaaPoistaOi, lukulaite olisikin ihana. Minä luen e-kirjoja jonkin verran iPadilla, mutta on pakko myöntää, että perinteinen kirja on mieleisempi. Tosin on ihanaa, kun nykyään ei tarvitse reissussakaan pelätä, että lukeminen loppuu kesken. Aina on tabletilla kirjoja, ja jos ei ole, niitä saa helposti ladattua lisää. :)
PoistaJäänpä odottelemaan, mitä sinä Doerrin romaanista pidät.
Olin aluksi jotenkin epäluuloinen tätä kirjaa kohtaan, ajattelin että se on jotenkin imelä ja turhan "best-sellermäinen" (laskelmoitu jne). Luettuani sinun ja Saran ja muutaman muun arviot kiinnostus on kuitenkin herännyt ja luulen, että otan tämän lukuun piankin! :)
VastaaPoistaJotenkin Doerr onnistuu pahimmat karikot välttämään. Olisipa kiva päästä kuulemaan mielipiteesi tästä.
Poista