Kuulla heidän puhuvan niin paljon kapteeni Wentworthista, toistelevan hänen nimeään niin usein pohdiskellen kuluneita vuosia, ja vihdoin viimein päätyvän siihen tulokseen, että mies saattoi olla tai että hän todennäköisesti oli sama kapteeni Wentworth, jonka he muistivat tavanneensa kerran tai pari Cliftonista palattuaan – kaikin tavoin hieno nuori mies; tosin osaamatta sanoa, oliko siitä seitsemän vai kahdeksan vuotta – tämä kaikki oli uudenlainen koettelemus Annen hermoille. Mutta hänelle kävi selväksi, että se oli koettelemus, jonka kestämiseen hänen oli karaistava itsensä. Koska miestä tosiasiallisesti odotettiin näille main, Annen oli totuttauduttava siihen. Eikä riittänyt, että miestä odotettiin, ja mitä pikimmin, vaan Musgrovet olivat kaikesta päätellen – syvästä kiitollisuudesta kapteenin Dick rukalle osoittamasta hyvyydestä, ja suuresta kunnioituksesta hänen henkilöään kohtaan, jo siksi että Dick oli ollut puoli vuotta hänen huostassaan ja oli ilmoittanut vahvoin, joskin tyyliltään horjuvin sanoin hänen olevan ”vallan mainio ja loistava kaveri vaikka vähän liika tarkka koulumestari” – vakaissa aikeissa esitellä itsensä ja pyrkiä kapteenin tuttavuuteen niin pian kuin saisivat kuulla hänen saapuneen.
Kirjailija Jane Austenin syntymästä tulee tänään 16.12.2025 kuluneeksi 250 vuotta, ja merkkipäivän kunniaksi Tuulevi on järjestänyt Jane Austen 250 -haasteen. Haaste on enemmän kuin paikallaan, sillä Austen (1775–1817) on yhä hämmästyttävän suosittu ja hänen romaaneistaan on tehty niin tutkimusta kuin filmatisointeja vielä yli kaksisataa vuotta hänen syntymänsä jälkeen (vilkaisepa vaikka Sanna Nyqvistin hieno Rannalla - kuinka kirjailijat löysivät meren).
Tuulevi perustelee haastepostauksessaan Austenin ajankohtaisuutta oivasti: ”Yhä vielä tarvitsemme kirjallisuutta nuorista naisista, jotka ovat älykkäämpiä ja pystyvämpiä kuin heidän muiden mielestä kuuluisi olla.”
Tällainen nuori ja älykäs nainen on myös Arkailevan sydämen päähenkilö Anne Elliot, joka ei ole vielä löytänyt puolisoa. Omalta perheeltään hän ei saa juuri arvonantoa, vaikka ulkopuolisen silmissä hän on hyvinkin tärkeä osa yhteisöään.
Sir Walterin kaksi muuta lasta olivat paljon vähäisemmässä arvossa. Mary oli saanut hiukan ulkoista merkittävyyttä, kun hänestä oli tullut rouva Charles Musgrove, mutta Anne, jonka tasapainoinen ajatusmaailma ja luonteen lämpö olisivat nostaneet hänet korkealle jokaisen aidolla ymmärryksellä varustetun ihmisen silmissä, oli isänsä ja sisarensa silmissä mitättömyys; hänen sanallaan ei ollut painoa, hän joutui aina väistymään – hänhän oli vain Anne.
Turhamainen isä keskittyy liiaksi ulkonaisiin seikkoihin suhteessaan niin tyttäriinsä kuin omaisuuteensa, ja perhe joutuukin vuokraamaan kotinsa Kellynchin tilan amiraali Croftille. Sir Walterin on päästävä pois koko tienoolta, jottei vain joutuisi kiusallisiin tapaamisiin vuokralaisten kanssa, ja niinpä hän siirtyy Bathiin. Annen sen sijaan on määrä jäädä sisarensa Maryn tueksi, sillä Mary on ajoittain kovin sairaalloinen (tai ehkä ennemmin vain itsekeskeinen).
Uudet järjestelyt aiheuttavat sen, että Anne on vaarassa törmätä entiseen kihlattuunsa, kapteeni Frederick Wentworthiin. Vuosia aiemmin virinnyt rakkaus kaatui tuolloin omaan mahdottomuuteensa, mutta Annen sydämestä muisto ei ole kadonnut. Vaan kuinka mahtaa olla kapteenin laita? Hän lienee löytänyt jo uuden mielitietyn matkattuaan ansiokkaasti maailman merillä vuosikaudet? Vai saako toinen ihastuttavista Musgroven neideistä miehen pauloihinsa?
Väistämätön tapahtuu, ja kapteeni ja Anne kohtaavat viimein. Vuosien takainen tunteiden palo ei leimahda heti ainakaan näkyvästi, mutta Annen sisällä myllertää. Ajan tapakulttuuri suorastaan vaatii tunteiden piilottamista, eikä olekaan helppoa saada selkoa kapteenin tunteista varsinkin, kun ympärillä pyörähtelee monia kiinnostavia morsianehdokkaita.
Olen lukenut Jane Austenin romaaneja vuosia sitten, jolloin lähestyin niitä ennemminkin romanttisena eskapismina ja nostalgisena menneen maailman kuvauksena kuin realismina. Onkin ihastuttavaa, miten monenlaisia tasoja Austenin tuotannosta löytyy. Tuulevi toteaa postauksessaan: ”Hänen romaanejaan voidaan lukea samaan aikaan todellisuuspakoisena sovinnaisena romantiikkana (vaikka tyylilaji onkin realismi) ja epäsovinnaisen parodisena antiromantiikkana.” Tällä kerralla tulikin luettua paikoin varsin hilpeinkin mielin kohtuullisen piikikästä ja kriittistä kuvausta henkilöistä, joista harva asettuu lopulta kovin edustavaan valoon. Hilpeään valoon asettuu usein myös 1800-luvun alun tapakulttuuri, joka on usein kuin teatteriesitys ja joka vaatii todellisten tunteiden piilottelua viimeiseen totuuden hetkeen saakka.
Erityiskiitoksen mainitsee Kersti Juvan suomennos, joka ilmentää mainiolla tavalla romaanin ajan tyyliä. Ajoittain virkkeiden pituus hengästyttää, mutta se kuuluu asiaan: eiköhän romaanihenkilöitäkin ajoittain hengästytä se suo, jossa he tarpovat. Tänä AI-aikana tulee väistämättä pohdittua, mitä kaikkea menetettäisiinkään, jos kääntäjän työn tekisi ajattelevan ihmisen sijaan tekoäly.
Uuden nimen uuden suomennoksen myötä saanut Arkaileva sydän on mainio romaani, jolla on annettavaa nykylukijalle yhä edelleen. Sen terävä aikalaiskritiikki on oivaltavaa ja moninainen ajankuva innostavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.