Dolores Parkissa istuskelun jälleen kävelin Airan kanssa takaisin Harvey Milk Plazalle, varmistin vielä kerran, että hän osaisi siitä kämpille, laskeuduin portaat alas suuren sateenkaarilipun kohdalta ja matkustin Montgomery Stationille. Sitten kävelin Market Streetiä eteenpäin, kiertelin Westfieldin ostoskeskuksessa, joka on kaikesta päätellen sulkeutumassa, kuten monet keskustan merkkiliikkeistä, katselin ostoskärryjään työntäviä kodittomia, joita oli keskustassa vielä enemmän kuin Castron kulmilla ja mietin, miten yhteiskunta, joka näyttää pinnalta niin kehittyneeltä, voikin olla pohjimmiltaan täysi kehitysmaa.
Nykyajassa Emmi matkustaa tätinsä Airan kanssa San Franciscoon. Aira on jäänyt hiljattain puolisonsa hylkäämäksi ja on allapäin – ensialkuun on epävarmaa, lähteekö Emmin täti lainkaan matkaan kauas valtameren taakse, vaikka on pitkään reissusta haaveillut.
1980-luvulla Tony elää riemukasta vapauden aikaa San Franciscossa. Elämä yhdessä ystävän Darrylin kanssa on juhlantäyteistä ja riemukasta, kunnes uutislööpit alkavat puhua homosyövästä ja ilon ylle leviää synkkä varjo. Vapaus saa tummat reunat, kun homojen joukossa oikeastaan kuka tahansa voi olla sairas ja HI-virus alkaa näyttää tuhovoimaansa.
Eri aikatasojen vuorottelu tuo näkyviin sitä, minkälaisessa maailmassa hahmot omana aikanaan elävät ja miten kymmenten vuosien ero ei lopulta ole mitenkään valtava. Jos jossain asiassa on menty eteenpäin, on jossakin otettu askelia taaksepäin.
Romaanissa rakennetaan vaikuttavaa kuvaa esimerkiksi siitä, miten hitaasti aidsiin sairastuneet alkoivat saada säällistä hoitoa ja miten sairastuneita kohdeltiin. Emmin ajassa sitä päätyy miettimään, että emme ole tainneet kovin pitkälle päästä. Edelleenkin on vaikea kaikkia hyväksyä, ja aktivismia tarvitaan yhä.
Kahden aikatason kertomuksen äärellä usein käy niin, että aikatasoista toinen kiinnostaa toista enemmän. Niin kävi nytkin. Vaikka 1980-luvun ajankuva on sekä kiinnostava että informatiivinen, siinä läsnäoleva melankolia ehkä sai minut haluamaan hiukkasen etäälle. Emmin ja Airan osuudessa on vahvemmin mukana toivoa, ja jostain syystä se puhutteli minua nyt enemmän. Emmille ja Airalle yhteinen matka on silmiä avaava ja ehkä jopa käänteentekevä, ja se saakin toivomaan, että itse kukin voisi löytää oman san francisconsa.
Äkkiä omat pohdintani elämän merkityksettömyydestä alkavat tuntua täysin mitättömiltä, suhteettomilta. Minulla on pitkäveteinen työ, mutta mitä siitä? Kukaan ystävistäni ei ole kuolemanvaarassa. Tunnen itseni lapselliseksi ja itsekeskeiseksi. Minulla ei ole mitään hätää. Tietoisuus laskeutuu tajuntaani terävänä.

Minä olen niin vanha, että muistan hyvin, kun kuulin AIDSista ensimmäisen kerran kesällä 1983. Sitä käsiteltiin mediassa ja kaikki ensimmäiset julkisuudessa esitellyt sairastuneet olivat homoja. Sen jälkeen on tullut monia kirjoja ja elokuvia, joissa alkuvaiheita on kerrattu. Suhtautuminen tänään on kovin erilainen, kun virus ei enää merkitse kuolemaaa.
VastaaPoistaUskon, että kuvaamasi kirja olisi kiinnostava, jos olisin käynyt San Fransiscossa. Nyt voi olla, että se 1980-kuvaus kiinnostaisi minua enemmän.
Kiinnostavaa! Tämä on minullakin pinossa odottamassa. Mietin, että tietääköhän nuorempi sukupolvi, millainen leima HI-tartunta oli 80-luvulla ja vielä 90-luvun alussakin. Siinä leijui sellainen epämääräinen ruton uhka ja jokin häpeällisyyden tunne, että sen ymmärsi jopa pikkulapsi, kuten minä. Myöhemmin, 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussahan tätä traumaa taiteessa jonkin verran purettiin.
VastaaPoista