Nurkassa seisova pönttöuuni rasahteli, kun hiillos jäähtyi. Kalle ei tuntenut nurkista hiipivää kylmyyttä, ainoastaan palavaa tiedonhalua, jota hän ei enää yrittänytkään hillitä. Katsomatta poikaansa Anna unohtui tuijottamaan odotussalin ikkunaan, jonka takana odotti helmikuinen ilta. Hän siirtyi ajatuksissaan vuoteen 1934 ja alkoi kertoa syyskuisesta junamatkastaan, jonka määränpäänä oli ollut Kajaani. Palatessaan muistoihinsa Anna tunsi ruumiissaan vaunun nytkähdykset ja kuuli kiskojen kolkkeen höyryveturin huudattaessa pilliään.
Kääntyvä vaihde, kirskuvat kiskot jatkaa Kellomäki-sarjaa, jonka avausosa Polttavat raiteet, aseman varjo jäi sillä tavoin mukavana mieleen, että kakkososa tuli myös klikattua äänikirjahyllyyn kuunneltavaksi. Nyt eletään 1950-lukua ja nuoremman sukupolven on aika astua esille. Annan ja Niilon poika Kalle alkaa olla aikuinen ja viisikymmentäluvun tanssilavat houkuttavat. Houkuttava on myös Leena, paikallisen kyläkauppiaan tytär jonka huoneen seiniä koristavat elokuvajulisteet.
Kallen on aika käydä armeija ja inttireissulta mukaan tarttuu kitara, jota hän oppii soittamaan niin, että vakuuttaa monet kuulijansa. Leena vain ei oikein muusikon uralle kannusta, ei myöskään Anna-äiti. Niilo alkaa olla huonossa kunnossa ja Kallen olisi siten suotavaa tulla rautatieasemalle kunniallisiin töihin jatkamaan siitä, mihin vanhemmat ovat työurallaan päätyneet.
Viihdyin tälläkin kertaa Kellomäki-sarjan parissa hyvin. Romaani tarjoaa elämänmakuista ajankuvaa ja henkilöhahmoja, joissa on sopivasti tarttumapintaa. Annan kylmäkiskoisuus ja Kallen taustalla piilevä salaisuus ovat kiehtovia elementtejä, joista ensin mainitusta kuulisi mieluusti lisääkin. En äkkiseltään löytänyt tietoa, onko sarjalle tulossa jatkoa. Jos on, palaan mielelläni Kellomäen maisemiin uudelleen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.