"– – John Lennon laulaa niin hellästi Nothing's gonna change my world, ja silti kaikki muuttuu, mutta niin hitaasti, että me ei vain nähdä sitä. me tajutaan se vasta, kun asiat on jo hyvän aikaa olleet toisin.
Veera katsoo minua uteliaan kauhun vallassa.
– Mutta miten toi on muka hellä ja lohdullinen ajatus?"
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta hämää ensin sekä nimellään että ulkoasullaan. Kun kirjaa katselee, ei tule ensimmäisenä mieleen, kuinka isoja aiheita siinä käsitellään. Ensi silmäys ei paljasta, että tarinassa nousevat esille sekä avioero että mielenterveysongelmat, varsin raskaat aiheet siis.
Alussa eletään vielä varsin auvoisassa vaiheessa elämää. Pienen tyttären vanhemmat Frederika ja Henrik päättävät erota. Eropäätöstä seuraa hyväntuulinen joulunvietto, jota puolestaan seuraa ajanjakso, joka on kuin suvantovaihe ennen kaiken muuttumista: pari asuu vielä jonkin aikaa yhteisessä kodissa, ennen kuin tulee aika pakata tavarat ja muuttokuorma.
Alkuun epäilyttää. Tätäkö sivistyneiden kaupunkilaisten avioero on? Asutaan yhdessä ja suhtaudutaan asioihin kepeästi, vaikka elämän perusta muuttuu merkittävästi.
Onneksi epäilyt saa kuitenkin jättää pian taka-alalle. Pulkkinen pureutuu tarkkanäköisesti eroon ja sen seurauksiin. Sillä niinhän on, että moni asia muuttuu, kun ero astuu voimaan. Frederika joutuu monin tavoin määrittelemään itseään uudelleen. Millainen äiti hän on, kun lapsi onkin ajoittain isänsä luona? Millainen hän on entisenä vaimona? Millainen hän on ihmisenä?
Toisella aikatasolla, vuosia ennen Henrikiä ja lasta, keskiössä on Frederikan sisar, Julia. Hän sairastuu psykoosiin ja päätyy sairaalaan. Hätkähdyttävän todentuntuisesti Pulkkinen kuvaa sitä, kuinka mieli järkkyy ja miten sairastunut maailmaa näkee. Kun Julia sairastuu, joutuu hänkin pohtimaan uudelleen, kuka hän oikein on.
Lapsuus on tärkeä. Kun Julia sairastuu, nousee esiin muistoja lapsuudesta. Kun Frederikasta tulee äiti, hän peilaa omaa suhdettaan lapseensa siihen, millaisia hänen vanhempansa olivat.
Varmaa kuitenkin on, että Lasten planeetta herättää ajatuksia ja antaa paljon. Minun asteikollani romaani nousee Pulkkisen tuotannon parhaimmistoon ilman muuta.
Lasten planeetasta kirjoittaa myös Lumiomenan Katja.
Veera katsoo minua uteliaan kauhun vallassa.
– Mutta miten toi on muka hellä ja lohdullinen ajatus?"
 |
| Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta Otava (2018) 382 sivua Äänikirjan lukija Elina Ylisuvanto Kesto 11 t 29 min. |
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta hämää ensin sekä nimellään että ulkoasullaan. Kun kirjaa katselee, ei tule ensimmäisenä mieleen, kuinka isoja aiheita siinä käsitellään. Ensi silmäys ei paljasta, että tarinassa nousevat esille sekä avioero että mielenterveysongelmat, varsin raskaat aiheet siis.
Alussa eletään vielä varsin auvoisassa vaiheessa elämää. Pienen tyttären vanhemmat Frederika ja Henrik päättävät erota. Eropäätöstä seuraa hyväntuulinen joulunvietto, jota puolestaan seuraa ajanjakso, joka on kuin suvantovaihe ennen kaiken muuttumista: pari asuu vielä jonkin aikaa yhteisessä kodissa, ennen kuin tulee aika pakata tavarat ja muuttokuorma.
Alkuun epäilyttää. Tätäkö sivistyneiden kaupunkilaisten avioero on? Asutaan yhdessä ja suhtaudutaan asioihin kepeästi, vaikka elämän perusta muuttuu merkittävästi.
Onneksi epäilyt saa kuitenkin jättää pian taka-alalle. Pulkkinen pureutuu tarkkanäköisesti eroon ja sen seurauksiin. Sillä niinhän on, että moni asia muuttuu, kun ero astuu voimaan. Frederika joutuu monin tavoin määrittelemään itseään uudelleen. Millainen äiti hän on, kun lapsi onkin ajoittain isänsä luona? Millainen hän on entisenä vaimona? Millainen hän on ihmisenä?
Toisella aikatasolla, vuosia ennen Henrikiä ja lasta, keskiössä on Frederikan sisar, Julia. Hän sairastuu psykoosiin ja päätyy sairaalaan. Hätkähdyttävän todentuntuisesti Pulkkinen kuvaa sitä, kuinka mieli järkkyy ja miten sairastunut maailmaa näkee. Kun Julia sairastuu, joutuu hänkin pohtimaan uudelleen, kuka hän oikein on.
Lapsuus on tärkeä. Kun Julia sairastuu, nousee esiin muistoja lapsuudesta. Kun Frederikasta tulee äiti, hän peilaa omaa suhdettaan lapseensa siihen, millaisia hänen vanhempansa olivat.
Minä jatkan: Me istuttiin siinä pitkään, ja mä ajattelin, että mun takana ei ole ketään. Mun äiti ja isä ei ole siellä, koska ne oli ja on yhtä avuttomia noissa tilanteissa.Jotain sykähdyttävää on siinä, miten Lasten planeetassa piirtyy esiin ihmismieli kaikessa moninaisuudessaan. Kuvaus on tarkkaa ja oivaltavaa, ja komeasti Pulkkinen pitää koossa kaksi eri aikatasoa isoine aiheineen niin, että romaani on loppujen lopuksi hyvin tasapainoinen. Loppupuolella huomasin pientä uupumusta ja toisaalta myös vaikeuksia sulatella romaanin runsautta. Luulen, että paljon jäi ensimmäisellä kerralla tavoittamatta, joten ehkä ei olisi pahitteeksi, vaikka tarttuisin tarinaan uudemman kerran – kenties toisella kertaa painettuna versiona äänikirjan sijaan.
Varmaa kuitenkin on, että Lasten planeetta herättää ajatuksia ja antaa paljon. Minun asteikollani romaani nousee Pulkkisen tuotannon parhaimmistoon ilman muuta.
Lasten planeetasta kirjoittaa myös Lumiomenan Katja.
Kuuntelin tätä äänikirjana, mutta teos jäi harmillisesti kesken, kun laina-aika umpeutui ja jatkovarauksia on ensi vuoden puolelle saakka. Täytyy katsoa josko saisin teoksen käsiini ihan paperikirjana, niin saisin luetuksi sen loppuun. Jossain vaiheessa Pulkkisen kirjat lakkasivat kiinnostamasta minua, mutta tämä teki nyt tervetulleen poikkeuksen.
VastaaPoistaToivottavasti pääset lukemaan Lasten planeetan loppuun, kun kerran alku vaikuttaa hyvältä. :) Mielelläni sitten lukisin sinun ajatuksiasi kokonaisuudesta.
PoistaOlen lukenut kolme romaania Pulkkiselta (kahdesta pidin paljon, yhdestä en) ja pidän hänen tyylistään. Tämä uusin on "pelotellut" minua nimellään (ei kovin houkutteleva nimi minun makuuni), mutta tämähän kuulostaa todella hyvältä! Ehdottomasti aion lukea ja tämä kiilaa niiden kahden lukemattoman Pulkkisen edelle.
VastaaPoistaNimen takia meinasin alun perin jättää tämän kokonaan väliin, se ei siis minuakaan onnistunut houkuttelemaan. Onneksi kuitenkin tartuin kirjaan!
PoistaHeippa! Mäkin tykkäsin tästä tosi paljon ja luen kyllä lisää Riikka Pulkkista pian (tämä oli minun ekani). Vähän mua jäi vaivaamaan se, että kirjassa kaikki oli vähän ehkä epäuskottavankin lempeää ja helppoa.
VastaaPoistaHeippa, Tuulia! Kyllä minuakin vähän jossain kohtaa tuo helppouss häiritsi, mutta sittemmin minusta mukaan tuli vähän rosoakin.
Poista