Pakkasyö oli tiivistynyt huurteeksi lasin alareunaan. Kylmästä kosteat oranssit verhot peittivät osan ikkunaa mutta kajastava valo löysi tiensä pirttiin. Se siivilöityi puiden runkojen ja oksien välistä, loi hirsiseiniin pilven muotoisia varjokuvia. Taitoin kädet niskan taakse ja tuijotin vinoon lyötyjä kattonauloja. Kuuntelin katolta sulavaa lunta, miten se litisi räystäässä, lorisi ränniä pitkin alas ja imeytyi lopulta riitteen ja sohjon peittämään maahan. Ääni toi mieleen Vuokon syntymän.
Sofia Heralan romaani sijoittuu pohjoiseen 1900-luvun puoliväliin. Alatornion Kourilehdon kylän läpi virtaa Liakanjoki, jota kyläläiset osaavat varoa. Jos on varomaton, joki ottaa kyllä omansa.
Kertomuksen alussa eletään 1950-luvulla. Sota-ajat ovat takana ja on lupa toivoa, että rauha säilyy. Oiva ja Elna luottavat uuteen aikaan ja ovat perustaneet perheen. Pojat saavat seuraa pikkusisko Vuokosta, mutta sitten perhe kasvaa yllättäen vielä yhdellä lapsella, kun Oivan sisar Josefiina jättää tyttärensä Anni-Helenan puoliväkisin veljensä ja tämän vaimon hoiviin.
Anni-Helenan isä on saksalainen sotilas, eikä sellainen lapsi sovi äidin uuteen elämään. Ihmiset kun osaavat olla niin julmia, joten Anni-Helenan on parempi jäädä maaseudulle kun äiti lähtee uuden rakkautensa kanssa pois. Eikä Josefiinaa kuulu takaisin, vaikka sekä Anni-Helena – ”Helli vaan” – että tämän eno odottavat lähtenyttä palaavaksi.
Oivalle sisarentytär on alusta alkaen tärkeä, eikä hän lopulta kenties hirveän paljon pahastu yllättäen osakseen langenneesta kasvatusvastuusta. Elnalle tilanne on vaikeampi, mutta hänkin sopeutuu vähitellen. Niin sopeutuu myös Helli, joka saa Kreetasta itselleen arvokkaan ystävän. Sitä, että Helli pärjää koulussa hyvin, eivät kaikki katso suopeasti. Eihän sellainen sovi, kun lapsi on äpärä. Se on kyllä tiedossa, vaikka Hellin taustaa yritetään toisinkin selittää.
Rauhallisen ja sopeutuvaisen elon keskellä virtaa kuitenkin Liakanjoki, joka koituu kauhealla tavalla monen lapsen kohtaloksi: Vuonna 1956 kouluvuoden viimeisenä päivänä koululaisia kuljettanut proomu kaatuu. Kaikki eivät selviä. Tragedia perustuu tositapahtumiin, ja sen kuvaus kuristaa kurkkua. Se myös ravistelee koko kylää, joka ehti jo uskoa parempaan raskaiden sotavuosien jälkeen.
Meidän jokemme kulki nukkuvien kukkien alla. Sen myötä aurinko ja kuukin kutistuivat, vyöryivät taivaankannelta alas kohti pimeyttä kuin nuupahtaneet, veteen painuneet kasvit.
Romaanin kerronta on kaunista ja koskettavaa. Eri näkökulmat avaavat tilanteita eri suunnista ja tekevät henkilöistä läheisiä. Siten henkilöt ja heidän kohtalonsa koskettavat ja saavat miettimään paitsi elämää 1900-luvun puolivälin tietämillä myös sitä, millä tavoin ihmiset löytävät tiensä toistensa luokse – vai löytävätkö.
Sofia Heralan esikoisromaani saa myös miettimään sitä, miten merkityksellisiä voivat lämpimät ja hyvät ihmiset olla. Oivan hahmossa on lämpöä, jonka äärellä Hellin on hyvä lämmitellä, ja myös Juhani, koululaisproomun kuljettaja, tulee äitinsä hylkäämälle tytölle tärkeäksi.
Pidin tästä esikoisromaanista suuresti. Siitä muotoutuu niin puheen kuin miljöönkin kautta vakuuttava kuva 1900-luvun puolivälin elämästä pohjoisessa. Anna Saksman on tällaiselle pohjoista puheenpartta viljelevälle kertomukselle oivallinen lukija.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.