Yhteysalus jarruttaa laituriin saapuessaan niin, että jäälautat iskeytyvät sen laitoihin. Sanne kietoo vaaleanruskean mohairtakin tiukemmin ympärilleen suojaksi helmikuun hyiseltä tuulelta. Miksei hän ottanut pipoa? Saaristo on talvenharmaa, on kuin joku olisi pyyhkäissyt kaikki värit pois. Hän erottaa usvan läpi Ågrenin punaisessa lippiksessä. Mies seisoo melkein kuin asennossa ja tervehtii häntä lyhyesti nyökäten.
Michaela von Kügelgenin Kotiin saaristoon -romaani on osa Villa Hilda -sarjaa. Tätä en tiennyt, ennen kuin olin jo kuunnellut romaanin, mutta hyvin sarjan kakkososa toimi itsenäisenäkin romaanina. Ja se myös innoitti tarttumaan sarjan avausosaan, joka jo odottaa sovelluksessa kuuntelijaa.
Sanne on saanut unelmiensa työpaikan Norjasta. Hän on kuitenkin päätynyt palaamaan kotisaarelleen Tukholman saaristoon poikansa Maxim kanssa, sillä uusi työpaikka mahdollistaa etätyöt ja näin ollen Sanne saa aikaa suunnitella muuttoaan Osloon. Kotikotona äiti Birgit on huonossa kunnossa, ja senkin vuoksi on hyvä, että Sanne voi viettää aikaa äitinsä kanssa. Lisäksi Max viihtyy hienosti maalaismaisemissa eikä ollenkaan pidä ajatuksesta muuttaa naapurimaahan.
Halsterössä Sanne tapaa nuoruutensa ajoilta tutun Sebastianin, joka on jäänyt joitakin aikoja sitten leskeksi ja joka saa kuulla melkoisen yllätyksen isänsä menehdyttyä yllättäen. Isän kuoleman myötä Sebastianin elämään ja Halsterön saarelle astuu Henrik, jolla on oma elämänsä Helsingissä.
Kotiin saaristoon on viehättävä saaristoromaani, jonka parissa oli helppo viihtyä. Se etenee sujuvasti ja on hyvällä tavalla kevyt, vaikka mukana on uuden elämänvaiheen hahmottamisen keskellä myös tummia sävyjä, kun henkilöt joutuvat kohtaamaan elämän rajallisuuden ja pohtimaan salaisuuksia, joiden olemassaolosta ei ole aiemmin ollut oikein minkäänlaista tietoa.
**********
Sain sähköpostia astrologilta, joka kertoi että hänellä oli tärkeitä uutisia lähitulevaisuudestani. Hän näki sellaista, mitä minä en nähnyt. Saatuaan käsiinsä henkilötietojani hän oli kyennyt tutkimaan planeettojen antamaa informaatiota. Hän ilmoitti, että taivaallani tapahtuisi piakkoin merkittävä siirtymä. Hän oli tutkinut asiaa ja oli nyt innoissaan saatuaan selville, millaisia muutoksia oli odotettavissa.
Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian avausosa ihastutti minua jo vuosia sitten, mutta en tullut tarttuneeksi trilogian muihin osiin ennen kuin nyt, yli puoli vuosikymmentä myöhemmin. Kirjailija Fayen avioliitto on päättynyt ja hän on asettumassa Lontooseen poikiensa kanssa. Uusi elämäntilanne ja uusi ympäristö asettavat hänet tilanteeseen, jossa tulee tarkastella itseä suhteessa niin menneeseen kuin nykyhetkeen.
Siirtymä kuvaa siis nimensä mukaisesti siirtymistä jonkinlaiseen uuteen elämäntilanteeseen; aikaan, jossa totutut tavat eivät enää toimi vaan elämä vaatii uudelleenjärjestelyjä. Faye tarkkailee näkemäänsä ja kokemaansa hyvin tiiviisti, ja kerronta on sarja kiehtovia yksityiskohtia monine merkityksineen. Juonella ei niinkään ole merkitystä vaan sillä, mitä minäkertoja näkee, kokee ja ajattelee.
**********
Hotelli oli täysin pyöreä. Se oli aikoinaan ollut vesitorni, vastaanottovirkailija kertoi. Remontin suunnitellut arkkitehti oli voittanut työllään monia palkintoja. Hän antoi minulle kaupungin kartan, silitti sen tiskille hoikilla, huolellisesti lakatuilla kynsillään. – Me olemme tässä, hän sanoi ja piirsi ympyrän.
Kunnia päättää trilogian ja samalla hankkeen, jolla kirjailija tavoitteli uudenlaisen romaanimuodon rakentamista. Nyt Faye on mukana kirjallisuusfestivaaleilla ja tapaa monenlaista kirjallisuusväkeä, muiden muassa tärkeilevän kriitikon.
Jälleen ollaan monenlaisten ihmisten joukossa ja sitä myöten keskellä runsaita yksityiskohtia. Tälläkään kertaa olennaiseksi ei nouse juoni vaan se, mitä kaikkea Faye havaitsee ympärillään. Kirjallisuuspiireihin ja sitä myöten myös kirjailijaitseen kohdistuva katse on järisyttävän tarkka, jopa viiltävä. Näkemyksissä on viisautta ja syvyyttä, joiden ansiosta kirjan äärelle haluaisi palata uudelleen.
**********
Tulin Mezquiteen etsimään Visitación Salazaria, naista joka sittemmin hautasi lapseni ja opetti minut hautaamaan muiden lapsia. Kävelin maailman loppuun saakka tai sinne mihin uskoin maailman loppuvan. Kohtasin hänet eräänä toukokuisena aamuna korkean hautaseinän äärellä. Hänellä oli jalassaan punaiset trikoot ja työsaappaat ja päässään värikäs huivi. Pään ympärillä pyöri ampiaiskruunu. Hän oli kuin tunkiolle harhautunut musta Madonna.
Karina Sainz Borgon Kolmas maa vie lukijansa keskelle eläviä ja kuolleita: päähenkilö Angustias Romero lähtee kotiseudultaan paetakseen outoa epidemiaa ja etsiäkseen parempia elämänmahdollisuuksia. Lopulta hän saapuu Mezquiten kylään mukanaan kuolleet kaksospoikansa. Kylässä on muitakin, jotka tavoittelevat mahdollisuuksia edes hieman parempaan kuin siihen kurjuuteen ja köyhyyteen, johon he ovat joutuneet tottumaan.
Kolmas maa on laiton hautausmaa, jota hoitaa pahamaineinen Visitación Salazar. Angustias tarvitsee naisen apua saadakseen lapsensa viimein hautaan, ja naiset yhdistävät lopulta voimansa. Samaan aikaan pormestari Ortiz yrittää hallinnoida monin tavoin ongelmallista rajaseutua – hänen näkökulmansa piirtyy esiin ulkopuolisen kertojan avulla, ja se täydentää Angustian omaan katseeseen rajoittuvaa minäkerrontaa.
Karina Sainz Borgon esikoisromaanissa on lohduttomuutta ja kurjuutta kyllikseen mutta samalla myös väriä ja luottamusta. Kolmas maa avaa vaikuttavasti elämää keskellä kriisiä ja sitä, miten ihminen pyrkii keskellä toivottomuuttakin löytämään polkuja eteenpäin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.