Coran äidillä oli tapana sanoa, että tuuli lietsoi lapset kiihdyksiin, että tuulisella säällä hljaisimmatkin palasivat pihaleikeistään sisään villeinä. Cora tuntee nyt itsessään samaa rauhattomuutta. Ulkona talon takana tuulenpuuskat vääntelevät kuusia ja pyyhältävät välikön läpi portin kimppuun. Sisällä myös huolet kieppuvat ja syöksähtelevät sinne tänne. Koska huomenna – jos huominen koittaa, jos myrskyn raivo laantuu – Cora rekisteröi poikansa nimen. Tai ehkä, mikä onkin hänen todellinen huolensa, hän virallistaa sen, millainen pojasta tulee.
On vuosi 1987, ja Cora on pienen pojan äiti. Pojalla on isosisko Maya mutta nyt lapsen nimeäminen on isompi pulma kuin ensimmäisen lapsen kohdalla: Coran puolison mielestä pojan nimeksi tulee ilman muuta isänsä mukaan Gordon, sillä niin suvussa on ollut tapana toimia. Cora kuitenkin epäröi. Hän tietää, että puolison toiveen – tai määräyksen – vastustaminen tietää vaikeuksia, mutta toisaalta hän ei edes pidä nimestä ja lisäksi häntä huolettaa nimen painolasti. Minkälainen pojasta tulee, jos hän saa nimekseen Gordon? Isänsä kaltainen? Millainen hän olisi, jos hän saisi isosiskonsa toiveen mukaan nimekseen Bear? Tai entä jos nimi olisi taivasisää tarkoittava Julian?
Päätyypä Cora mihin ratkaisuun tahansa, on nimeämisellä seurauksia. Kun pojasta viimein tulee Gordon – tai Bear tai ehkä sittenkin Julian – eivät vaikutukset ulotu vain lapseen ja siihen, minkälainen hänestä tulee. Cora on osa seurauksia, ja seitsemän vuotta nimen rekisteröinnin jälkeen hän on osa poikansa elämää eri tavoilla riippuen siitä, mikä nimi lapselle lopulta tuli.
Nimet kuvaa kolmenlaista elämäntarinaa ja kertoo, minkälaiseksi muotoutuu Gordonin, Bearin tai Julianin elämä, kun sitä tarkastellaan seitsemän vuoden välein aina 2020-luvulle saakka. Pojan elämään liittyy aina myös äiti, eikä nimeäminen muuta esimerkiksi sitä, minkälainen isä pojalla on. Mutta siinä, minkälaisiin mittoihin isän väkivaltaisuus kasvaa, on eroja. Nimet ei ole lempeä ajatuskoe erilaisista elämänpoluista vaan siinä on yllättävän synkkä ulottuvuus juuri lähisuhdeväkivaltatematiikan vuoksi.
On romaaneja, joiden lukemisessa on jotain raskasta mutta jotka samaan aikaan houkuttavat oudolla vetovoimalla puoleensa. Nimet on tällainen romaani: väkivallan läsnäolo tuo romaaniin kipeyttä ja kerronnassa on haikeutta, joka koskettaa. Samaan aikaan kirja houkuttaa puoleensa ja lukijana sitä haluaa saada selvää, mihin eri elämänpolut lopulta johtavat. Osaltaan romaanin lumoa rakentaa kaunis kerronta.
Hän haluaa taistella, koska heillä on jotain säilyttämisen arvoista. Hän haluaa potkaista protestiksi lattialistaa ja haluaa, että he kumpikin nauravat hänen potkusta kipeytyneille varpailleen ja hänen pahantuulisuudelleen, koska heitä kumpaakaan ei pelota. Koska hän ei ole yhtään samanlainen kuin isänsä ja koska ne jutut eivät päästä valloilleen mitään syvällä hänen sisimmässään piilevää hirviötä.
Helsingin Sanomat lisäsi Knappin romaanin Nämä kirjat kannattaa lukea juuri nyt -listalleen, ja syystä. Jutussa on kritiikistä sitaatti: ”Knapp nostaa tikun nokkaan miespahiksen, mutta ravistelee hereille myös naisia. Miksi ihmeessä äidit kasvattavat poikiaan edelleen patriarkaalisten arvojen mukaisesti?” Minä en huomannut lukea romaanista naisiin kohdistuvaa syytöstä ja pidän aika ongelmallisena sitä, että kasvatusvastuu on kriitikon mielestä nimenomaan äideillä. Eikö lapsen kasvuympäristöllä, perimällä, kodin tunneilmastolla ja ennen kaikkea kammottavasti käyttäytyvällä isällä ole merkitystä? Kuinka paljon äidillä lopulta on valinnanvaraa eri tilanteissa?
Nimet on vaikuttava romaani, jonka ääreen uppouduin mielelläni. Jokaisessa tarinalinjassa on jotain hienolla tavalla ajatuksia herättävää, ja romaani saakin pohtimaan sekä perhesuhteita että sitä, millä tavoin olosuhteet muovaavat kasvavia ihmisiä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.