Frank viettää vuorokauden kaikki valoisat tunnit ulkona maatilan töissä ja jatkaa usein vielä pimeälläkin. Hän hoitaa eläimiä ja viljelee maata, enkä ole koskaan tavannut ahkerampaa ihmistä. Siitä huolimatta hän pysähtyy aina katsomaan keväistä auringonlaskua tai kiurun huikeaa liitoa taivaalla, sillä sään ja luonnon tarkkaileminen on hänellä luissa ja ytimissä. Muun muassa sen vuoksi rakastan häntä. Hänellä ei ole aikaa lukea romaaneja tai käydä teatterissa. Hän ei tunnistaisi Dry Martinia, vaikka joku viskaisi sen hänen kasvoilleen. Hän on Gabriel Wolfen täydellinen vastakohta, ainakin sen perusteella, mitä olemme lehdestä saaneet lukea.
Missä maa murtuu lienee jonkinlainen BookTok-ilmiö, ja siitä on suunnitteilla elokuva. Varsin elokuvallinen englantilaiselle maaseudulle sijoittuva romaani onkin.
Minäkertoja on Beth, joka elää 1960-luvun lopulla maatilalla yhdessä aviomiehensä Frankin kanssa. Pariskunta on joutunut kohtaamaan valtavan menetyksen, mutta työ ja koti pitävät heidät kiinni arjessa. Kaikki näyttää kuitenkin vähitellen valoisammalta varsinkin, kun vakaan Frankin kiivasotteinen ja viinaanmenevä veli Jimmy on vihdoin vakiintumassa ja löytämässä uutta suuntaa elämälleen. Arki kuitenkin mullistuu yllättäen, kun Bethin nuoruudenrakkaus Gabriel saapuu lähistölle yhdessä poikansa Leon kanssa.
Gabrielin palaaminen kylään sysää liikkeelle tapahtumat, joita puidaan myöhemmin oikeudessa saakka. Menestynyt kirjailija saa Bethin myös muistelemaan heidän yhteistä aikaansa nuoruudessa, suurta rakkautta joka päättyi yllättäen eikä kenties vähiten erilaisten yhteiskunnallisten asemien vuoksi.
Tässä romaanissa on sellaisia elementtejä, joista en suuresti piittaa. Esimerkiksi lukujen loppukaneetit, kuten ei tämä tähän pääty, ja jatkuvat vihjeet traagisista tapahtumista ovat sellaisia. Kerronnalle ei olisi myöskään ollut haitaksi, jos sitä olisi hieman tiivistetty. Ajoittain tuntuu, että sama asia kerrotaan vielä uudelleen hieman eri sanoin.
Olisin myös pitänyt romaanista enemmän, jos sen henkilöt eivät olisi jääneet niin ohuiksi. Minäkertoja luo elämänsä tärkeistä ihmisistä suoranaisia kiiltokuvia, sillä hän ei esimerkiksi keksi yhtäkään ihmistä, joka ei rakastaisi Frankia. Kiiltokuvia on vaikea pitää elävinä ja aitoina ihmisinä.
Toisaalta kerronnassa on jotain hyvin vetävää ja romaania on helppo lähestyä. Siihen jaksoi tarttua silloinkin, kun illan tullen jo hieman väsytti, ja tarina piti otteessaan. Sujuva lukuromaani tämä suurine tunteineen ja koskettavine tapahtumineen eittämättä on. En lainkaan pidä mahdottomana elokuvan katsomista, jahka se valkokankaille saadaan.
Hmm. Olen tätä muutamaan otteeseen pyöritellyt. Brittiläinen maaseutu kiinnostaa, mutta joku on tökännyt, enkä ole kuitenkaan innostunut tarpeeksi. Ehkäpä kyse on etiäisestä juuri mainitsemissasi asioissa. Voi olla, että jään odottamaan filmatisointia.
VastaaPoistaLuulen, että tämä voi olla elokuvana varsin näyttävä. Vaikken kirjasta niin innostunut, filmatisointi kiinnostaa. En tiedä, onko romaania kirjoitettukin sillä ajatuksella, että tarina on haluttu saada valkokankaalle.
PoistaOlen kiinnittänyt huomiota tähän lukuaikapalvelussa, mutta mua on tökkinyt tässä se oikeudenkäynti johon viitataan, kun en niistä yhtään pidä... Olisi kiva tietää miten isossa roolissa se oikeussali tässä on?
VastaaPoistaOikeudenkäyntiä kuljetetaan mukana mutta ei se minusta mitenkään suuressa osassa ole. En sen vuoksi jättäisi tätä lukematta.
Poista