Elämä loppui. Elämä jatkui. Arktinen tarina muuttui megafaunan tarinasta ihmisen tarinaksi. Sekin on kestänyt jo todella kauan. Eikä ihmisenkään tarinoista ole jäänyt paljon jäljelle, sillä oma historian muistimme on vain pieni osa niistä. Kierikissä, Yli-Iissä Oulun lähellä, on kivikautinen asuinpaikka, joka nyt on metsää, suota ja joenpenkkaa mutta jossa on ollut yhtäjaksoista asumusta muutaman tuhannen vuoden ajan, alkaen noin 7 000 vuoden takaa. Asukkaat siellä ovat siis aikanaan kantaneet mukanaan tuhansien vuosien historiaa. Tämän hetken Suomen vanhimmalla kaupungilla Turulla on ikää kaupunkina noin 800 vuotta. Mitä tarinoita ja myyttejä Kierikin esi-ihmisillä oli tuollaisessa paikassa? Kuinka he itsestään kertoivat? Kuinka pitkälle heidän kerrottu muistinsa ylsi? Jäljellä on asuinkuoppia ja pieniä esineiden paloja, joista ei voi paljon päätellä. Jotain tapahtui, elinolosuhteet muuttuivat, kaikki hiljeni.
Arktinen osa maailmastamme on kiinnostanut kauan. Aluetta on tutkittu ja sitä on lähdetty valloittamaan välillä hyvinkin yltiöpäisesti. Se kiehtoo monista syistä, mutta se on myös alue, josta olisi syytä pitää huolta. Samalla se on alue, jota voidaan määritellä monin tavoin ja jota ei monikaan kovin hyvin tunne.
Markku Heikkilä mitä ilmeisemmin tuntee. Hän on kulkenut arktisella alueella ja työskennellyt alueen asioiden parissa. Hän toteaa, että arktisen alueen rajaukset ovat häilyviä ja että hänelle arktinen alue on ”ennen muuta mielentila”.
Kirjassaan Heikkilä kuvaa osin mennyttä maailmaa. Hän vie lukijan itärajan tuolle puolen aikana, jolloin rajan ylittäminen oli mahdollisempaa ja tavallisempaa kuin nykyään. Arktisen alueen yhteistyö oli yksi Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä romuttuneista hankkeista, eikä paluu entiseen näytä kovin mahdolliselta. Samaan aikaan ilmaston lämpeneminen muuttaa aluetta voimakkaasti. Seuraukset ovat huolestuttavat mutta tilanne on myös ristiriitainen:
Kun arktinen merijää vähenee, se tietää samalla mahdollisuutta uusiin globaaleihin kuljetusreitteihin ja raaka-aineiden saantiin. Tämä on arktinen paradoksi: talous voi hyötyä siitä, että talouden kasvu tuhoaa arktista ympäristöä.
Heikkilän teos on nyt ehkä vielä ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Asiaa ei voi olla miettimättä esimerkiksi silloin, kun kirjoittaja pohtii erään entisen ja sittemmin palanneen presidentin tekemisiä:
Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump olisi ostanut Tanskalta koko saaren. Silloin eivät ainakaan kiinalaiset olisi sinne päässeet kiinni. Ajatus naurettiin ja kauhisteltiin kuoliaaksi. Grönlanti ei ollut kaupan. Mutta vitsinä ei ajatusta ollut heitetty. Grönlannissa on harvinaisia maametalleja. Saaren eteläosissa Kvanefeldissa on yksi maailman suurimmista tunnetuista maametallien esiintymistä. Uraaniakin siellä on, ja uraaniesiintymän hyödyntäminen vaatisi ison avokaivoksen. Sellainen toisi rahaa ja töitä.
Arktisen maailman jäljillä avaa ikkunan maisemaan, jossa suurvaltajohtajat vääntävät kättä ja paikalliset ihmiset ja eläimet elävät elämäänsä – meille ehkä eksoottista mutta heille ihan tavallista elämää. Heikkilän vaikuttavaa teosta kuunnellessa ei voi olla pohtimatta, mihin suuntaan haluamme mennä. Onko meillä varaa menettää pohjoisen luonnon erityispiirteet?
Olin jo harkinnut tämän lukemista. Nyt tein varauksen kirjastoon. Mitä ajankohtaisin tosiaan!
VastaaPoistaTämä kirja antaa varmasti sytykettä pohdinnoille. Maailman nykytilanne on niin masentava. Kansainvälisiin sopimuksiin ei voi luottaa ja taloudelliset intressit jyräävät tekemiset, joista voisi olla hyötyä maapallon tulevaisuuden kannalta. Jäätiköt sileiksi, kunhan vaan saadaan mineraaleja vaikkapa akkuihin. Kansakunnat hakevat lyhytnäköisesti omaa etuaan, eikä ole yhteistä globaalia strategiaa, jolla ilmastomuutosta voitaisiin hillitä. Juuri tänään oli uutisissa, että Tony Blair oli nostanut kissan pöydälle siitä, että nykyiset mallit eivät toimi. Pienet noudattavat sääntöjä, isot eivät välitä ja käytännössä vain heidän teoillaan on todellista merkitystä. Huh, tulipas negatiivinen kuvaus, mutta ilmeisesti Heikkilän kirja osuu asioiden ytimeen.
VastaaPoistaArktisella alueella on niin paljon voitettavaa sekä taloudellisessa että valtapolitiikan kontekstissa, että olen valitettavasti aika pessimistinen sen suhteen. Luontoa tuhoutuu, alueet muuttuvat raaka-ainereservaateiksi kuten niin monet alueet tätä ennen. Sitten on tosiaan se paradoksi, että taloudellisesta näkökannasta katsottuna itsekin Suomessa saatamme olla voittajien joukossa: jäänmurtajia jo tilaillaan, toivo, että myös Trumpin USA:lla on intressi puolustaa Suomea tarvittaessa perustuu arktisten alueiden strategiseen tärkeyteen.
VastaaPoistaTilanne lienee vähän samanlainen kun löytöretkeilijöiden kartoittaessa uusia alueita vuosisatojen sitten, enkä oikein ymmärrä, miten kehityskulun voisi enää keskeyttää, kun isot tekijät jo tähyilevät kiikareilla horisonttiin.
Kyllä arktiset seudut kiinnostaa minuakin. Jos olisi paljon pätäkkää, lähtisin risteilylle katselemaan jäävuoria. Ja varmaan osaltani auttamaan niiden sulattamisessa vähän lisää 🙈
VastaaPoistaKirjallisuutenakin arktinen puoli maapalloa kiinnostaa 🤗
Tässä on kiinnostava ja tärkeä kirja. Hienoa, kun postasit siitä. Varmasti olisi hyvä mahdollisimman monen lukea tämä. Ja kirjassa on ihastuttava kansi.
VastaaPoista