Vieraita tulee harvoin ja jos tulee, niin useimmiten sunnuntaisin. Tullessaan he näyttävät kirjekyyhkyiltä, joiden nokka on tulvillaan vihreitä oksia kaukomaalta, mutta samalla he ovat myös tuskallisia muistutuksia elämästä, joka jatkuu ilman heitä jotka ovat jääneet saarelle, vailla toivoa poispääsystä. Muistutuksia ajasta, joka kuohuu ohi. Menetetyistä vuosista. Kasvavista lapsista ja harmaantuvista rakastajista. Vanhemmista, jotka kuihtuvat heidän silmiensä edessä, ja sisaruksista, jotka vain kyllästyvät ja unohtavat tulla käymään. Äideille lasten välttelevät katseet ovat erityisen tuskallisia, vieraus joka asettuu lasten piirteisiin ja olemukseen. Heidän jäykät vastauksensa halauksiin, joista he toivovat pääsevänsä irti, kun taas ne jotka halaavat, haluavat vain jatkuvasti pitää kiinni. Niille naisille, joilla on lapsia, elämä käy melkein sietämättömäksi ja odotus lyhyiden vierailujen välissä aivan liian pitkäksi. Heidän silmänsä loistavat epätoivosta aina kun he katsovat lapsiaan. Katse sanoo: Älä mene! Älä kasva minulta pois. Elli muistaa sen laatuisen rakkauden: joka solu tuntui paisuvan ratkeamispisteeseen, kun äiti oli lähellä.
Matkasta Seilin saarelle olen haaveillut jo pitkään. Haaveeni ei ole toteutunut vielä, mutta kirjojen siivin voi onneksi matkata turvallisin mielin myös Seiliin ja aikaan, jolloin saari kantaa mukanaan mustia varjoja ja synkkää mainetta. Aiemmin spitaalisten viimeisenä asuinpaikkana tunnettu Seili oli 1800- ja 1900-luvun taitteessa mieleltään horjuneiden naisten hoitopaikka, monelle viimeinen maallinen asuinsija.
Sinne päätyy Johanna Holmströmin romaanissa myös Kristina omien kauheiden tekojensa seurauksena. Hän ajautuu sekä rikokseen että psykoosiin, mutta lukiessa ei voi olla miettimättä, missä määrin yhteisö sairastuttaa nuoren naisen. Kovat kokemukset uuvuttavat Kristinan vähitellen, ja pikkulapsiajan täydellisen väsymyksen kuvaus on hyvin tunnistettavaa, vaikka aikaa on kulunut toistasataa vuotta. Kristinan tarinan kohdalla ei voi välttyä ajattelemasta, miten kohtuutonta taakkaa nainen voi joutua kantamaan ilman omaa syytään. Aika on toki raaka, kuten Kristinan äiti toteaakin: on onnettomuus syntyä naiseksi 1800-luvun lopun Suomessa.
Eikä Kristiina ole suinkaan ainoa. Hän saa seurakseen muiden muassa Ellin, joka on keskiössä romaanin toisessa osassa. Elli on arvaamaton ja syyllistynyt väkivaltaan; rikkaan perheen tytär, joka on lähtenyt karkumatkalle miesystävänsä kanssa. Saarelle tullessaan hän on vasta 19-vuotias ja asettuu osaksi joukkoa, joka viettää Seilissä vuosia, jotkut vuosikymmeniä, useat kuolemaansa saakka. Saarelta ei noin vain lähdetä pois, sillä se on samaan aikaan hoitolaitos ja paikka, jonne naisia määrätään. Heillä ei ole vaihtoehtoja, eikä ympäröivä meri salli paeta.
Hoitajilla sen sijaan voi olla vaihtoehtoja. He voivat valita tulla Seiliin tai mennä jonnekin muualle. Sigrid valitsee saaren ja tuo mukanaan uudenaikaisia tuulahduksia mieleltään sairaiden hoidosta. Toisaalta häntäkin sitovat ajan tavat ja hänkin määrää potilaita eristykseen, vaikkei olekaan vakuuttunut menetelmän toimivuudesta.
Ylipäätään voi miettiä, kuinka toimivaa hoito on tai kuinka vaikeaa mieleltään järkkyneitä on hoitaa. Harva paranee, monelle Seili on maineensa mukaan viimeinen asuinsija, josta siirrytään korkeintaan hautausmaalle. Moni on vuosien mittaan heikommassa kunnossa kuin saarelle tullessaan, ja tärkeä kysymys onkin, voiko kukaan päästä saarelta pois, takaisin tavalliseen elämään. Yhtä tärkeä kysymys on sekin, missä kulkee terveen ja sairaan raja. Moni nainen välttää Seilin ansiosta kuritushuonetuomion, mutta ei ole aivan selvää, olisiko kuritushuone ollut sittenkin parempi paikka kuin sairaala saarella. Ainakin se on selvää, että moni potilas on sairaalassa ollessaan vuosia sivussa kaikesta, usein myös läheistensä unohtama.
Kerran hänellä oli koti, oli äiti ja isä. Kerran hänellä oli tytär. Kerran hänellä oli sulhanen ja poika. Kerran hänellä oli penkki lehmusten alla. Kerran hänellä oli puutarhapalsta, jonka hän sai omakseen. Kaikesta tuosta on jäljellä vain penkki lehmusten alla.
Johanna Holmström sanoittaa naisten tuntoja ja kohtaloita kauniisti. Romaanissa ei ajauduta kauhistelemaan nykyajan mittapuun mukaan raaoilta tuntuvia otteita vaan teot asettuvat osaksi aikansa kuvaa samalla osoittaen, että empatiaakin löytyi. Ehkä nimenomaan empatia on kuitenkin se, mitä kaivattiin silloin kuten nykyäänkin.
Osallistun tällä teoksella vuoden 2026 Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, jota luotsaa Kirjakimara.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.