Totta, heräämme huoneessa, jossa on pakkasta, ja monet meistä ovat nukkuneet huonosti, mutta eilinen ja punaviini ja päätös uudesta reitistä piristävät meitä huippuiskuun. Ryhmämme on optimistinen. ”Iloista vaeltajaa” hyräillään. Minua paleltaa. Hetkellisessä mielenhäiriössä vakuutun jopa siitä, että ulkona täytyy olla lämpimämpää. Täytyy päästä ulos! Pian! Huolehtimisvastaava muistuttaa varovasti, että hiihdämme tänään melkein yhtä pitkän matkan kuin eilen ja että hiertymät vain suurenevat ja pahenevat siitä. Muistutus ei kuitenkaan pure meihin. Laitamme teippiä ja laastaria ja pukeudumme ja menemme aamupalalle emmekä asetu väärään jonoon kertaakaan, we are on a roll, kiitämme kaikkia eilisestä, kaikki ovat ystäviä keskenään, tiedämme, mitä teemme termospulloillamme, pakkaamme eväämme, vastaanoton mies kiittää vierailusta ja kertoo, että häntä esittävän puuveistoksen on valmistanut paikallinen moottorisahataiteilija ja että se siirretään pian keskeisemmälle paikalle. Pääsemme ulkoilmaan ja löydämme oikean ladun melkein saman tien, sää on tänään sellainen kuin pitääkin, pääsiäinen näyttää mainoksen pääsiäiseltä ja aurinko porottaa ja olemme vauhdissa ja on upeaa ja otamme kuvia ja näytämme hyviltä ja HVV:n sauvat kestävät, on melkein kuin ne olisivat pidentyneet yön aikana, ja hetken päästä ylitämme autotien ja otamme hauskoja kuvia itsestämme asfaltti jalkojemme alla ja tiedämme, että ketä tahansa päätämmekään kuunnella, ylitettyämme tien olemme jo jättäneet taaksemme suunnilleen kolmanneksen matkasta, ja sehän kävi nopeasti! Tien toisella puolella on kaiken lisäksi hoidettuja latuja, talviolympialaisten tasoa! Kiidämme eteenpäin ja näemme yksityisiä mökkejä joka puolella, ja ihmisiäkin on paljon enemmän näillä laduilla, he hiihtävät nopeammin ja heillä on kalliimmat vaatteet ja kalliimmat varusteet ja heillä on liian kiire sanoa ”hei”, sillä heidän on hiihdettävä tietty määrä kilometrejä ennen kuin he voivat palata mökille laittamaan kiehtovaa käsinpuristettua lähiruokaa mökkinaapureilleen ennen kuin he menevät aikaisin nukkumaan voidakseen palata levänneinä hiihtämään taas huomenna parikymmentä kilometriä ja muutenkin heidän pitää ehtiä tehdä paljon ennen kuolemaansa, ja kuolema voi tulla hetkenä minä hyvänsä, ja me seisahdumme hetkeksi puhumaan keskenämme maantien eri puolten välisistä valtavista eroista ja toteamme, että ne hyvin harvat, jotka tapasimme väitetysti ylitäysillä pääsiäisladuilla tien toisella puolella, olivat mukavampia kuin ne vähän useammat, joita kohtaamme täällä, he ainakin sanoivat ”hei”, me tykkäämme ihmisistä, jotka sanovat ”hei”, siitä olemme yhtä mieltä, mutta ladut ovat mahtavia ja edelleen on upeaa ja hienoa, katsokaa tuota aurinkoa! Näin pitää ollakin, tämä se vasta on pääsiäinen, tästä kaikki puhuvat, ihan kaikki, ja voiko oikeastaan tämän parempaa ollakaan, mikä muka voisi mennä pieleen, jaa että Seychellitkö? Don’t get me started on Seychellit! Olemme syöneet lounasta jäätymättä kuoliaiksi, olemme pitäneet viinaa ja pikkusikareita -tauon eikä kukaan ole välittänyt, ja ainoa asia, jota nyt mietimme, on, emmekö jo pian ala lähestyä sitä majaa.
Norjalainen koomikko havahtuu yllättäen huomaamaan, että hänen kaverinsa ovat kaikonneet vuorille. Iltarientoihin ei meinaa enää löytyä seuraa, kun aiemmin baareissa viihtyneet ikätoverit ovatkin yhtäkkiä jossain erämaassa nauttimassa reippailusta ja raikkaasta ulkoilmasta.
Mikä ihmisiä oikein vetää kapuamaan vuorille raskaat kantamukset selässä? Miksi he eivät pysy kaupungissa ja lähde vaikka koomikon kanssa oluelle? Ja miksi koomikko ei ole löytänyt sisältään erämaan kutsua, vaikka kasvuympäristöön ovat kuuluneet vuoret ja luonto varsin läheisesti.
Milloin näin pääsi käymään? Onko kavereillani ollut tapaaminen, johon minua ei kutsuttu? Kuka on vienyt ystäväni ja vaihtanut heidät hyväntuulisiksi reippailijoiksi, jotka antavat ottaa itsestään kuvia peukku pystyssä ja pöhkö myssy päässä? Sellaisiksi, jotka näyttävät kaiken lisäksi nauttivan tilanteesta?
Are Kalvø päättää ottaa selvää, mistä on kysymys. Hän hankkii Norske Turistforeningin jäsenyyden ja vaelluskengät ja suuntaa Jotunheimenille, vaikkei kukaan oikeastaan suosittelekaan juuri sinne suuntaamaan. On aika sukeltaa ulkoilmaelämään ja selvittää, miksi se on vienyt koomikon kaverit.
Vaeltaessaan kumppaninsa kanssa Kalvø saa selville monenlaista. Hänelle selviää esimerkiksi, että vastaantulijoiden matka-aika-arvioihin ei voi luottaa, eikä rehenteleviin vaelluskertomuksiinkaan kannata suhtautua kovin vakavasti. Myöskin arviot jonkin reitin helppoudesta kannattaa jättää omaan arvoonsa. Säät voivat olla mitä sattuu eikä sade juuri mieltä ylennä, kun matkaa kuivalle tuvalle on tunteja. Mutta joskus voi käydä niinkin, että ennakoidut matka-ajat alittuvat reippaasti ja taukopaikalta löytyy jotain kivaa.
Helvetillinen vaelluskirja on sujuvasanainen teos siitä, mitä koomikko löytää lähtiessään vaeltamaan. Huumori rakentuu ennen kaikkea tapahtumien kärjistämisestä ja hieman vinosta katseesta, jonka kertoja vaellusintoiluun luo. Vaellukseen liittyvät varusteintoilut ja somerehentelyt asettuvat teoksessa hitusen vinkeään valoon, ja muutakin nasevaa kirjan sivuilta tulee löydettyä. Ihan aina jutut eivät jaksa naurattaa, vaikka niiden kaiketi olisi tarkoitus, eikä aina olekaan tarkoitus huvittaa vaan herätellä ajatuksia siitä, minkälaisessa ihannekuvien maailmassa elämme.
Helmet 2026 -lukuhaaste: 20. Haluaisit olla joku kirjan hahmoista. (En välttämättä halua olla nimenomaisesti joku kirjan hahmoista mutta vaeltaminen Norjan vuoristossa kelpaisi kyllä!)
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.