– Palaa omaan maailmaasi, Walter lopetti alakuloisesti. Sitten hän käveli pois taakseen katsomatta. Hän astui ajoradan reunalle kiinnittämättä huomiota siihen, että jonkin huonekalufirman pakettiauto lähestyi punaisia valoja kovaa vauhtia. Auto kurvasi jalkakäytävälle ja pysähtyi juuri sinne, missä hän odotti, että pääsisi kadun yli. Todennäköisesti häntä rangaistaisiin yrityksestä paeta Saksan demokraattisesta tasavallasta, ja todennäköisesti syy oli minun.
Vuonna 1988 Saul Adler astuu suojatielle Abbey Roadilla Lontoossa. Auto on törmätä häneen, ja hän kaatuu lyöden samalla lonkkansa katuun. Hetkeä myöhemmin hän tulee tyttöystävänsä Jenniferin jättämäksi ja lähtee pian tekemään tutkimusta Itä-Berliiniin. Mukanaan hänellä on Jenniferin ottama Beatles-henkinen valokuva itsestään, ja sen hän vie tuliaisiksi mennessään.
Jakautuneen Saksan itäpuolella Saulia odottaa toisenlainen maailma. Jokin menee sijoiltaan ja äkkiä Saul tietää jotain, mitä muut eivät. Hän osaa ennakoida, mitä tulee tapahtumaan, mutta välttämättä hän ei tule kuulluksi.
Nojauduin eteenpäin ja kuiskasin Walterin korvaan kuin olisin hänen rakastettunsa: ”Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyvät. Syntyy suuria mullistuksia. Romaniaa lukuun ottamatta missään ei vuodateta verta.
Vuonna 2016 Saul on jälleen Lontoossa. Tällä kertaa hän päätyy auton töytäisystä sairaalaan ja on siellä maatessaan kaikkialla.
Romaanissa aika hajoaa erikoisella tavalla. Jo 1980-luvulla Saul on sekä nykyisyydessä että tulevassa, ja myöhemmin sairaalassa hän kuvittelee olevansa 1980-luvulla, vaikka vuosi on 2016. Ajan erikoisuus ei tule kovin selvästi ilmi vielä romaanin ensimmäisessä osassa, enkä suoraan sanottuna alkuun erityisemmin romaanista innostunutkaan – sen itseriittoinen päähenkilö ei juuri kiehtonut. Mutta vähitellen jännite kasvaa, samoin erityinen tunnelma, ja huomasinkin jossain vaiheessa tempautuneeni mukaan romaanin erityiseen maailmaan.
Mies joka näki kaiken on kiehtova ja hieman ärsyttävästi häiritsevä romaani miehestä, joka näkee paljon mutta ei kuitenkaan näe sitä, mitä pitäisi. Jenniferin valokuvataiteessa hän rikkoutuu palasiksi, mutta samalla tulee miettineeksi, miten palasina hän on myös omassa elämässään.
Kiehtovaa romaanissa on se, miten täynnä se on erilaisia toistuvia elementtejä, joiden merkitystä väistämättä päätyy lukijana pohtimaan. Siniset silmät, säilykeananas… Pohtimisen arvoista on sekin, minkälaisia yhteiskuntia romaani maalaa esiin ja mitä on tehdä tutkimusta silloin, kun evästykset työhön ovat varsin ohjaavia.
Kiehtovaa tietenkin on myös ja ennen kaikkea aika ja sen muotoutuminen. Eikö meissä kaikissa lopulta ole läsnä useampia aikoja, elettyjä ja koettuja. Mutta kyetäpä kurkkaamaan tulevaisuuteen Saulin tavoin, sepä olisi kiintoisaa.
Muualla: Mitä luimme kerran.
Olipas erikoinen! Kiinnostava, mutta onko liian vaikea pysyä kärryillä? Vaatinee ainakin täydellistä keskittymistä...
VastaaPoistaOlen säästellyt postauksesi lukemisa, koska minulla oli tämä kirja kesken. Eilen lopetin sen, ja täytyy todeta, että aikamoinen lukukokemus tämä oli. Puolessa välissä kirja imaisi täydellä mukaansa. Pidin symboliikasta ja hämäristä vihjeistä. - Postaus tulee lähipäivinä.
VastaaPoista