"Ei isä voi oikeasti olla kadonnut kokonaan, koska mie olen vasta kymmenen ja pikkusisko vasta alle vuoden. Ja mitä mummi ja ukkikin tekevät kun isä on heille niin tärkeä! Äiti tarvitsee isän kaverikseen."
Hanneriina Moisseisen sarjakuva-albumi kertoo todellisen ja surullisen tarinan isästä, joka katosi. Hanneriina Moisseisen isä Seppo katosi työpaikan rantakalaillasta elokuussa 1989, eikä häntä koskaan löydetty.
Sarjakuvassaan Hanneriina Moisseinen kuvaa illan, jona isä katosi. Sitten hän siirtyy kuvaamaan elämää ennen ja jälkeen isän katoamisen. Elokuinen viikonloppu on selvä vedenjakaja, joka muutti Hanneriinan, hänen äitinsä ja perheen pienen vauvan koko elämän.
Isä kuvataan sarjakuvassa lempeäksi mieheksi, joka on tyttärelleen läheinen ja rakas. Tyttärelleen hän sanoo:
Isänsä katoamisiltaa sarjakuvantekijä kuvaa todentuntuisesti, vaikka kuvaus perustuu toki kuultuihin kertomuksiin ja mielikuvitukseen. Heti katoamisen paljastuttua työtoverit alkavat pohtia eri vaihtoehtoja, mitä on mahtanut tapahtua. Samaa pohdintaa käyvät toki myös kadonneen läheiset. Hanneriina Moisseinen kuvaa hienolla tavalla kymmenenvuotiaan lapsen ajatuksia, huolta ja toivoa isän kadottua.
Helsingin Sanomien jutussa on haastateltu Hanneriina Moisseista. Sarjakuvaan ovat tutustuneet myös Pihi nainen, Salla, Karoliina, Olga ja Mari.
 |
| Hanneriina Moisseinen: Isä (Huuda Huuda 2013) 155 sivua |
 |
| Isän katoamisilta kuvataan tummin sävyin. |
Isä kuvataan sarjakuvassa lempeäksi mieheksi, joka on tyttärelleen läheinen ja rakas. Tyttärelleen hän sanoo:
Kauniita asioita sitä pitääkin vaalia tässä elämässä. -- Se on hyvä pysähtyä ajattelemaan aina välillä. Mennä vähän pidempää reittiä, jos siellä on joku kaunis maisema vaikka. Katsella sitä kauneutta niin, että oikein sielu lepää. Olla rauhassa vaan.
 |
| Piirrosten lisäksi albumissa on kuvia kankaista, "käspaikkaliinoista". |
Jos äiti kuolee suruun, ainoa, joka meistä voi huolehtia on mummi. Mummin luona saamme leikkiä lankarullilla, käpylehmillä ja joskus sunnuntaisin napeilla.Ei ole helppoa kasvaa nuoreksi naiseksi, ja erityisen vaikeaa se on, kun oman perheen kokee olevan jotenkin erilainen, kummallinen. Koulukavereilta ei myötätuntoa juuri heru, vaan ennemminkin isän katoamista kommentoidaan ikävään sävyyn. Ylipäätään muiden ihmisten suhtautuminen hämmästyttää.
Meidän perheemme on nyt vähän huonontunut ihmisten silmissä. Pitäisi olla molemmat vanhemmat, sopivasti lapsia ja hyvä asunto, niin ei olisi liian erikoinen. Tiedän, että meistä puhutaan, että on jotain erikoista.Kaikista kauheinta kuitenkin on itse katoaminen. Ilmaan jää liian monta kysymystä, joihin ei koskaan tulla saamaan vastauksia.
Katoamistapauksissa epämääräinen tila jatkuu siihen asti, kunnes saadaan tietää, mitä on tapahtunut. Tai sitten vaan luovutaan toivosta jossain vaiheessa.
Kadonnutta ei voi mennä suremaan yhtään minnekään. Sekin on epäselvää, voiko edes surra.Isä on surumielinen ja kaihoisa kertomus todellisesta elämästä. Se on pienen tytön kertomus isän kaipuusta ja kysymyksistä, joihin ei ole löytynyt vastauksia. Tummasävyinen sarjakuva-albumi sisältää tarkkaa piirrosjälkeä ja kauniita kuvia kankaista, jotka myös kuljettavat tarinaa eteenpäin.
Helsingin Sanomien jutussa on haastateltu Hanneriina Moisseista. Sarjakuvaan ovat tutustuneet myös Pihi nainen, Salla, Karoliina, Olga ja Mari.
Hyvin avasit tätä kirjaa monelta kantilta. Surumielinen kirja, jonka ansiosta useampi ihminen ymmärtää, miten raskaan asian kanssa kadonneen läheiset elävät vuodesta toiseen.
VastaaPoistaKiitos.
PoistaYmmärryksen lisääminen olisikin tärkeää. Tuntuu niin käsittämättömältä, että kadonneen omaiset joutuvat kokemaan olevansa jotenkin huonompia kuin muut.
Voi, minua kiinnostaisi tämä kovasti, mutta jo bloggausten lukeminen liikuttaa minua ehkä liikaakin. Pitää kuitenkin yrittää joskus.
VastaaPoistaKannattaa yrittää liikuttumisen uhallakin. Kirja koskettaa ja jää mieleen.
PoistaKiitos kun muistutit tästä sarjakuvakirjasta. Minun piti lukea se jo kauan sitten, mutta olen unohtanut. Luen hyvin harvakseltaan ja valikoiden sarjakuvia, mutta yleensä ne, joihin tartun, ovat olleet todella hyviä. Suosikkini taitaa edelleen olla Marjane Satrapin Persepolis.
VastaaPoistaKiitos sinulle, kun muistutit Satrapin sarjakuvista. Olen niitä joskus selaillut kiinnostuneena, mutta en ole kunnolla lukenut.
Poista