Siirry pääsisältöön

Hanneriina Moisseinen: Isä

"Ei isä voi oikeasti olla kadonnut kokonaan, koska mie olen vasta kymmenen ja pikkusisko vasta alle vuoden. Ja mitä mummi ja ukkikin tekevät kun isä on heille niin tärkeä! Äiti tarvitsee isän kaverikseen."
Hanneriina Moisseinen: Isä
(Huuda Huuda 2013)
155 sivua
Hanneriina Moisseisen sarjakuva-albumi kertoo todellisen ja surullisen tarinan isästä, joka katosi. Hanneriina Moisseisen isä Seppo katosi työpaikan rantakalaillasta elokuussa 1989, eikä häntä koskaan löydetty.

Isän katoamisilta kuvataan tummin sävyin.
Sarjakuvassaan Hanneriina Moisseinen kuvaa illan, jona isä katosi. Sitten hän siirtyy kuvaamaan elämää ennen ja jälkeen isän katoamisen. Elokuinen viikonloppu on selvä vedenjakaja, joka muutti Hanneriinan, hänen äitinsä ja perheen pienen vauvan koko elämän.

Isä kuvataan sarjakuvassa lempeäksi mieheksi, joka on tyttärelleen läheinen ja rakas. Tyttärelleen hän sanoo:
Kauniita asioita sitä pitääkin vaalia tässä elämässä. -- Se on hyvä pysähtyä ajattelemaan aina välillä. Mennä vähän pidempää reittiä, jos siellä on joku kaunis maisema vaikka. Katsella sitä kauneutta niin, että oikein sielu lepää. Olla rauhassa vaan.
Piirrosten lisäksi albumissa on
kuvia kankaista, "käspaikkaliinoista".
Isänsä katoamisiltaa sarjakuvantekijä kuvaa todentuntuisesti, vaikka kuvaus perustuu toki kuultuihin kertomuksiin ja mielikuvitukseen. Heti katoamisen paljastuttua työtoverit alkavat pohtia eri vaihtoehtoja, mitä on mahtanut tapahtua. Samaa pohdintaa käyvät toki myös kadonneen läheiset. Hanneriina Moisseinen kuvaa hienolla tavalla kymmenenvuotiaan lapsen ajatuksia, huolta ja toivoa isän kadottua.
Jos äiti kuolee suruun, ainoa, joka meistä voi huolehtia on mummi. Mummin luona saamme leikkiä lankarullilla, käpylehmillä ja joskus sunnuntaisin napeilla.
Ei ole helppoa kasvaa nuoreksi naiseksi, ja erityisen vaikeaa se on, kun oman perheen kokee olevan jotenkin erilainen, kummallinen. Koulukavereilta ei myötätuntoa juuri heru, vaan ennemminkin isän katoamista kommentoidaan ikävään sävyyn. Ylipäätään muiden ihmisten suhtautuminen hämmästyttää.
Meidän perheemme on nyt vähän huonontunut ihmisten silmissä. Pitäisi olla molemmat vanhemmat, sopivasti lapsia ja hyvä asunto, niin ei olisi liian erikoinen. Tiedän, että meistä puhutaan, että on jotain erikoista.
Kaikista kauheinta kuitenkin on itse katoaminen. Ilmaan jää liian monta kysymystä, joihin ei koskaan tulla saamaan vastauksia.
Katoamistapauksissa epämääräinen tila jatkuu siihen asti, kunnes saadaan tietää, mitä on tapahtunut. Tai sitten vaan luovutaan toivosta jossain vaiheessa.
Kadonnutta ei voi mennä suremaan yhtään minnekään. Sekin on epäselvää, voiko edes surra.
Isä on surumielinen ja kaihoisa kertomus todellisesta elämästä. Se on pienen tytön kertomus isän kaipuusta ja kysymyksistä, joihin ei ole löytynyt vastauksia. Tummasävyinen sarjakuva-albumi sisältää tarkkaa piirrosjälkeä ja kauniita kuvia kankaista, jotka myös kuljettavat tarinaa eteenpäin.

Helsingin Sanomien jutussa on haastateltu Hanneriina Moisseista. Sarjakuvaan ovat tutustuneet myös Pihi nainenSalla, Karoliina, Olga ja Mari.

Kommentit

  1. Hyvin avasit tätä kirjaa monelta kantilta. Surumielinen kirja, jonka ansiosta useampi ihminen ymmärtää, miten raskaan asian kanssa kadonneen läheiset elävät vuodesta toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Ymmärryksen lisääminen olisikin tärkeää. Tuntuu niin käsittämättömältä, että kadonneen omaiset joutuvat kokemaan olevansa jotenkin huonompia kuin muut.

      Poista
  2. Voi, minua kiinnostaisi tämä kovasti, mutta jo bloggausten lukeminen liikuttaa minua ehkä liikaakin. Pitää kuitenkin yrittää joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa yrittää liikuttumisen uhallakin. Kirja koskettaa ja jää mieleen.

      Poista
  3. Kiitos kun muistutit tästä sarjakuvakirjasta. Minun piti lukea se jo kauan sitten, mutta olen unohtanut. Luen hyvin harvakseltaan ja valikoiden sarjakuvia, mutta yleensä ne, joihin tartun, ovat olleet todella hyviä. Suosikkini taitaa edelleen olla Marjane Satrapin Persepolis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle, kun muistutit Satrapin sarjakuvista. Olen niitä joskus selaillut kiinnostuneena, mutta en ole kunnolla lukenut.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?