Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (osa 2)

"Akseli seisoi yksin tiellä. Taivaanranta punersi maaliskuun aamunsarastusta. Kylästä päin kuului yhä melua ja huutoa, josta erotti kirouksia ja komentosanoja. Vallankumouksen sielu siellä rusahteli särkyessään."

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, toinen osa
(WSOY 1960)
526 sivua

Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen osa jatkuu siitä, mihin ensimmäinen jäi. Eletään 1910-lukua, Akseli on asettunut Elina-vaimonsa kanssa Koskelan taloon ja vanhalle isäntäparille on rakennettu uusi talo samaan pihapiiriin. Torpparikysymystä ei ole ratkaistu vieläkään, mikä huolestuttaa Akselia: isäntien vallassa on, saako torppari asua kotonaan vai tuleeko häätö. Mutta sitten tulee tieto isommasta rytinästä: sota on syttynyt. Eikä mene kauan, kun alkaa sisällissota, joka ravistelee kovasti pentinkulmalaisten elämää. Sisällissodasta muodostuukin tämän Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan ydin. Itsenäisyysjulistuskin sivuutetaan lähestulkoon olankohautuksella:

Samassa kokouksessa puhuttiin myös itsenäisyysjulistuksesta, mutta mitään juhlallisuuksia ei yhdistys järjestänyt. Päinvastoin asia käsiteltiin mielenosoituksellisen arkisesti--.

Sisällissodasta ei luoda kullattua kuvaa vaan sitä, miten kansa jakautui kahtia ja naapuri asettui naapuriaan vastaan, kuvataan realistisesti. Taistelut herättävät miehissä pelkoa ja tuskaa, sankaritekoja ei juuri nähdä. Hajanainen ja huonosti valmistautunut miesjoukko yrittää pitää puolensa ja pelastaa sen, mitä pelastettavissa on, kunnes tappion karvas kalkki on vain pakko niellä. Häviöstä seuraa kovia toimenpiteitä: pitkiä vankeustuomioita ja teloituksia. Moni pentinkulmalainenkin kokee suuria menetyksiä, jotka nostavat lukijan tunteet pintaan ja saavat pohtimaan 1910-luvun tapahtumien järjettömyyttä.

Väinö Linna kuvaa upeasti ja tarkkanäköisesti henkilöitään. Kuinka toimivat miehet, jotka pelkäävät henkensä puolesta ja ovat taistelujen uuvuttamia? Kuinka selviää ihminen, joka on tuomittu kuolemaan ja joka vankilassa odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa? Kun mieli on riittävän murtunut, väistyy jopa kuolemanpelko taka-alalle:

Siellä, lierin takana, oli myös ainoa tilaisuus yksinäisyyteen, jota hän kaipasi. Tyhjässä ja turtuneessa mielessä oli yksi ainoa toive:
- Kun ampuisivat sitten pian.

Linnan romaanitrilogian toisen osan keskeisin henkilö on Koskelan Akseli, joka nousi etualalle jo ensimmäisen osan aikana. Palo työväenaatteeseen vain syvenee ja Akseli päätyy merkittävään asemaan vallankumoustaistelussa. Äkkipikaisen ja kiivasluontoisen mutta kuitenkin vastuuntuntoisen Akselin mielenmaisemaa Linna kuvaa koskettavasti: asiat eivät ole niin helppoja ja yksioikoisia kuin päällepäin saattaa näyttää.

Vastuun käsite laajeni ja synnytti hiljaisen ahdistuksen ja painon tunteen. Sitä lisäsi sekin, että hän vaistosi Ylöstalon pingottuneen epävarmuuden. 

Juuri Akselin luonne selittää paljon sitä, miksi juuri hän päätyy kapinajohtajaksi. Asema on raskas, ja menetykset jäävät painamaan sielua kumaraan.

Trilogian ensimmäistä osaa lukiessani ihailin sitä ymmärtävää ja lämmintä otetta, joka kertojasta välittyy. Samaa on aistittavissa myös tässä toisessa osassa. Linna kuvaa kiihkotta tapahtumia, jotka jakavat kansan ja johtavat sotaan. Punaisten häviötä seuraavat kostotoimenpiteet saavat selitystä kirkkoherran sanoista:

En minä itseni vuoksi. Mutta vaikka miltä puolelta ajattelisi. Kun ei oikein edes jaksa tällaista raakuutta tajuta... Mutta kun toistakymmentä vuotta on kylvetty pelkkää vihaa. Vihaa, vihaa, päivästä toiseen. En minä itseni vuoksi, mutta on kysyttävä, onko yhteiskunnalla oikeutta olla nyt lempeä.

Dialogia kirjassa on paljon, ja se on toimivaa. Tässä esimerkki kirkkoherran rouvan ja Akselin sananvaihdosta:

- Jos ottaisin tuon paperin, olisi se samaa kuin teidän valtanne tunnustaminen ja omatuntoni ei sitä salli.
- Rouvan omatunto on sallinu tässä mailmassa sitä sun tätä, niin että minä en paljon pane merkitystä rouvan omalletunnolle.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa ensimmäisen osan tapaan hienon lukuelämyksen, joka tekee historiastamme elävää. Eikä kirja kerro vain historian tapahtumista vaan myös ihmisluonnosta hyvin ajattomaan tapaan.

Oli aurinkoinen iltapäivä. Vuoden kahdeksantoista kevät oli aikainen. Maassa oli jo vihreä ruoho, ja maantien pöly leijaili kolonnan yläpuolella.
Kirkontornin risti kiilsi auringossa. Päiväkin tuntui kultaavan kaiken sen mikä jäi.

Olemmeko me ihmiset noista Linnan kuvaamista ajoista juuri muuttuneet - tai edes oppineet mitään? Kun kirjoitan tätä tekstiä, on uutisissa jatkuvasti esillä Ukrainan kriisi, joka sai alkunsa jo marraskuussa. On pelottavaa ajatella, että sisällissodan kauhut eivät vain voi toistua vaan myös toistuvat yhä edelleen eri puolilla maailmaa. Miksi tällaista tapahtuu? Miksi me emme opi historiasta (mitään)?

Luen tätä Linnan trilogiaa Nooran ideoiman kimppaluvun myötä. Luku-urakassa ovat mukana Omppu, Juha, Velma ja Satu.

Täällä Pohjantähden alla -trilogian keskimmäisestä osasta ovat kirjoittaneet myös Marko ja Mari.

Pihamaalla hän seisoi pitkään ennen sisälle menoaan. Tämä seisahtuminen pihalla oli tullut Akselille tavaksi talvisin hänen ehtootallista tultuaan ja kesällä hänen käytyään vaihtamassa Pokun liekanarun yöksi. Se oli niin kuin lopputarkastus että kaikki oli paikoillaan. Viimeksi silmä arvioi taivaanrannasta seuraavan päivän säätä.